Kuka olen ja miksi You. Stronger.?
Huomasin tässä, että en ole esitellyt itseäni tänne blogiin ollenkaan. Oikeastaan huomasin sen jo aikoja sitten, mutta jostain syystä pitäydyn mieluummin ns. asiassa, kuin kirjoittelisin henkilökohtaisuuksia. Olen Hanna, 33 vuotias oululainen fysioterapeutti ja personal trainer. Minulla on 2, 5, ja 6-vuotiaat lapset.
Tähän muuten pysähtyi mun teksti. On tosi vaikee kertoa mitään tuon enempää itsestään. En tiedä miksi. Mulle on moni sanonut, että en anna itsestäni oikein mitään, tai oon etäinen. Se on aina vähän yllättänyt mut, koska pidän itseäni sosiaalisena. Mutta kaipa mulla näköjään on joku muuri, minkä sisäpuoli on vaan mulle. Jos lukijoista tuntuu, että haluatte jonkin sortin henkilökuvaa, mikä on mulle aika vaikeaa, niin voin koittaa kuitenkin sellaistakin tehdä. Voitte vaikka laittaa kysymyksiä. Jos niitä on tarpeeksi, voin tehdä Q&A postauksen? Sovitaanko niin? Saa kysyä mitä vain. Muuten mennään tällä henkilökohtaisuuden tasolla. 🙂
Start with why
Teen tätä, (työtäni ja blogia) koska haluan muuttaa maailmaa. Muuttaa sitä tapaa, millä ihmiset maailmaa tarkastelevat. Jos maailmaa tarkastellaan sen kautta, mitä media ja ympäristö meille syytää, koemme, ettemme ole koskaan tarpeeksi. Tarpeeksi kauniita, tarpeeksi timmejä, laihoja, rikkaita, aikaansaavia, kotini ei ole tarpeeksi trendikäs… Lista on loputon. Haluan opettaa, että liikkuminen voi olla kivaa, ja suht terveellisesti syöminenkin mahdollista. Kitudieettien ja ehdottomuuksien noudattaminen ei sen sijaan ole tervettä. Niin kauan kuin pakotat itseäsi, et halua sitä tehdä. Ja terveyden eteen toimiminen on kuitenkin sen verran tärkeää, että meillä kaikilla olisi paljon helpompaa, jos ihan oikeasti haluaisimme elää niin. (Start with why on muuten kirja, jota vahvasti suosittelen jokaiselle luettavaksi!)
Niin kauan kun liikut pakosta, tai ulkoisen motivaation sanelemana, niin kauan joudut taistelemaan että lähtisitkö treenaamaan vai et. Kun pääset siihen pisteeseen, että löydät sen nautinnon liikunnasta, sinun ei tarvitse enää koskaan taistella. Olen itsekin ollut siinä, että ei huvita. Mietin joskus 20-vuotiaana, että tulispa semmoinen motivaatio, että liikunta olisi intohimo! Mutta silloin liikuinkin pakosta. Mulla oli ahdistushäiriö ja syömishäiriö. Liikuin, että laihtuisin. Ei ihme, että ei huvittanut. Olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni aina harrastanut jotain liikuntaa, ja ehkä mun pelastus oli se, että alunperin lapsena aloin harrastaa, koska tykkäsin siitä tekemisestä itsessään. Nuoruudessa hoksasin, että hei, liikunta laihduttaa! Ja en koskaan edes ollut lihava. Mistä lie olin poiminut sen tavallisen ”en kelpaa tällaisena”-mentaliteetin?
Jotenkin ehkä en vain ollut tarpeeksi pahassa tilanteessa, joten onnistuin pääsemään eroon sairaalloisesta maailmankatsomuksesta. Aloin tehdä vain niitä liikuntalajeja, joista tykkäsin. Tykkäsin kuntosalista. Juoksusta en tykännyt. Niinpä kävin salilla enkä juossut. Samalla pakko alkoi hälvetä ja ahdistus sen mukana. Tutustuin ryhmäliikuntaan, ja yllätyin siitä että se olikin kivaa. Ja aloin ohjaamaan itsekin. Mun pelastus oli se, että tein vain sitä mikä oli kivaa. Ja yllätys yllätys!! En alkanut lihomaan, vaikka lopetin pakottamisen! Vaikka juuri tuo pelko piti minut siinä pakossa. Olin rakentanut ahdistuksen ihan turhan päälle.
Ekat muistot koululiikunnasta
Mulle on aina ollut tärkeää, että kaikille annetaan mahdollisuus kokea onnistumisia liikunnassa. Jo ala-asteella. En tietenkään osannut ajatella sitä noin hienosti, mutta toiminnassa se arvo näkyi. Kun piti valita sählyjoukkueeseen pelaajia, valitsin aina ekaksi sen, jonka tiesin jäävän muuten riviin viimeiseksi seisomaan. En tiedä miksi, ehkä mua ketutti se, että aina joku sama tyyppi jäi viimeiseksi valinnaksi ja tiesin, että se vaikuttaa siihen, miten tuo ihminen kokee itsensä liikkujana lopun elämäänsä. Viimeiseksi jäätyäänhän sitä ajattelee, että oon ihan paska kun kukaan ei halua mua joukkueeseen, pääsispä pois täältä. Saa siinä sitten aikuisena koittaa pakottaa itseään lenkille vasten tahtoaan.
Yleensä minut, ja mun paras kaveri laitettiin eri joukkueisiin valitsemaan pelaajia. Luultavasti siksi, että jos me oltiin samassa joukkueessa, toiset vain lentelivät seinään meidän tieltä. Jos muistat koulun liikuntatunneilta ne tyypit, jotka juoksivat täysiä päin ja iskivät mailalla sun varpaan mustaksi, mä olin just se. Eikä mulla ollut yleensä edes villasukkaa siinä mailassa. Revin sen irti, koska se häiritsi tarkuutta. Joskus fyssariksi opiskellessa pelasimme kapustapalloa. Siis salibandya puurokauhoilla. Menin aloitukseen, mutta opettaja vaihtoi minut aloituksesta pois ”liian aggressiivisen peliasennon” vuoksi. Ja kyse oli kapustapallosta, ei varsinaisesti mistään liigapelistä!
Liikkuessa olin suorittaja, mutta kaikki muu mikä siihen liittyy, opettaminen, joukkuetoverien valinta, kaverin tsemppaaminen, siinä ajattelin jotenkin eri tavalla; että jokaisella pitää olla mahdollisuus onnistua ja oppia. Siksi mä en varmaan oo koskaan innostunut kilpaurheilusta. Oon montaakin lajia kokeillut kisata, mutta jotenkin se opettaminen on antoisampaa, kuin kerätä yksin itselleen palkintoja ja menestystä yhdestä lajista. Tykkäsin harrastaa montaa lajia, joissa tulin vaan semihyväksi, mieluummin kuin keskittyä yhteen, jossa olisin voinut tulla tosi hyväksi. Samalla tavalla treenaan nykyäänkin, useaa ominaisuutta, mutta mikään alue ei erityisesti loista. Ja se on mulle ok. Jos sä tykkäät kehittää ainoastaan yhtä aluetta, niin sekin on ok.
Kaavio1: Musta tärkeintä ei ole olla huippukunnossa. Toki se on ihailtavaa, ja jos huippukuntoinen sairastuu, muuttuu hän pahimmillaan vain ”hyväkuntoiseksi”eli asiat on edelleen paremmin kuin hyvin. On sen sijaan erittäin tärkeää olla hyvässä kunnossa, eli terve, perusliikunnallinen. Silloin on varaa myös sairastua, tai olla liikkumatta hetki esimerkiksi elämäntilanteen niin sanellessa. Kun terve ihminen saa taudin, tai on liikkumatta jonkin aikaa, hän menee vain yhden pykälän alaspäin. Siitä pääsee suht helposti takaisin, koska vaivat eivät ole niin massiivisia ja kunto ei ole niin pohjalukemissa. Jos sen sijaan olet ”huonossa kunnossa”, niin sairauden iskiessä kuntosi rapistuu pahoinvoinnin ja sairaan ihmisen tasolle. Sieltä ylös ponnahtaminen on työlästä, jos edes onnistuu. Silloin on jo niin pahoja tuki- ja liikuntaelinvaivoja, että normaali arjessa toimiminenkin on hankalaa. Silloin ei edes tee mieli liikkua. Ja toimintakyky jatkaa rapistumistaan. Pyri siis siihen, että seilaat tuolla terveen rajamailla, silloin on varaa olla välillä myös liikkumatta. Huonokuntoisen sen sijaan ei ole varaa olla liikkumatta!
Kun opettaja ei innosta
Yläasteella seiskan syksyllä otin koulun kuntotesteissä parikseni sen, jonka arvelin jäävän muuten ilman paria. Teimme vatsalihastestiä. Tyttö ei saanu yhtään toistoa. Opettaja tuli tuhahtelemaan että jaa, nolla pärähti. Missä opettajan kannustaminen?! Neuvottiinko edes miten vatsalihaksia treenataan? Treenattiinko niitä koulussa? EI. Pelkästään testattiin. Keväällä olin saman tytön pari jälleen kuntotesteissä. Tällä kertaa hän sai neljä vatsarutistusta. NELJÄ! Hihkuin riemusta ja huusin että huomaatko miten paljon paransit syksystä! Tyttö oli itsekin innoissaan. Opettaja tuli ja sanoi ”Saitko sä vaan neljä?!” Näin miten tytön hartiat lysähti takaisin alas ja pystyin itsekin tuntemaan miten hänen viimeinenkin usko omiin kykyihin häipyi savuna ilmaan. Sillon avasin sanaisen arkkuni ja tilitin opettajalle, että se on prosentuaalisesti paljon parempi parannus syksystä, kuin kellään muulla tässä salissa. Heli, jos luet tän ja muistat kyseisen hetken, niin toivottavasti oot osannu laittaa sen omaan arvoonsa? Pyydän anteeksi opettajan puolesta!
Minua tympi se, että huomioon ei otettu henkilön omaa kehitystä suhteessa aikaisempaan. Huomioitiin vain se, miten hyvin oppilaat jaksoi tehdä vatsarutistuksia luokan parhaimpaan verrattuna. Miksi lapsen kehitystä verrataan toisiin lapsiin? Eikö ole tärkeää, että kunhan kehittyy, suhteessa omiin aikaisempaan tasoonsa?
Miksi You. Stronger.?
Nuo koulumuistot on varmasti vaikuttaneet siihen, että päädyin liikunta-alalle. Ne on varmasti myös vaikuttaneet siihen, että en koskaan halunnut kuitenkaan liikunnan opettajaksi. Mulle antoisinta tässä työssä on varsinkin nuorten kanssa toimiminen. Mulla on ollut täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevia, ja joitain alaikäisiä pt-valmennettavia. Kaikista parasta onnistumista koen silloin, kun he valmennuksen loppupuolella alkavat kertomaan, miten eivät usko ulkonäköperusteiseen liikkumiseen. Miten heidän mielestään voima ja toiminnalliset ominaisuudet on parempia kuin pyöreä perse tai alhainen kehonpaino. Miten he kertovat, että saliharrastus on parantanut heidän itsetuntoaan ja uskoa siihen, että voi luottaa omiin taitoihin myös muilla elämän osa-alueilla. Tuon takia teen tätä! Jos yksikin tyttö jää syrjäytymättä, tai pääsee ahdistavista ajatuksista eroon, tai keksii, mihin ammattiin pyrkii aikuisena, sillon mä olen tyytyväinen. Juttelut treenien lomassa on usein tärkeempiä kuin se itse treeni. Ja jos joku nuori saa ehkä uutta suuntaa elämälleen, merkkaa se mulle helvetisti enemmän kuin se, että onko se peppu tarpeeksi pyöreä.
”You. Stronger.” tarkoittaa: ”Sinä. Vahvempana.” Piste on sanan perässä siksi, että siinä kohtaan pysähdytään ajattelemaan. Sinä. -Ei kukaan muu. Vahvempana. -Ei vahvin kaikista, vaan vahvempana kuin olit ennen.
Kirjoittaja on fysioterapeutti ja personal trainer Oulun Beauty Centerillä