Kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että esimiehellä on coachaava ote, tai hänen tavoitteensa on saada jokainen tiimin jäsen loistamaan työssään, tai että hän ei anna valmiita vastauksia vaan sen sijaan antaa työntekijöiden pohtia ja vaikuttaa itse ratkaisuihin? Näistä kauniista ajatuksista huolimatta ttämä usein kuitenkin jää ajatuksen tasolle. Mikään ei muutu.
Coachaava ote perustuu siihen, että ajatteluprosessi on käynnissä coachattavalla. Esimies-työntekijä-asetelmassa työntekijällä ja coach-asiakas-asetelmassa asiakkaalla. Tämä tarkoittaa sitä, että coach tai valmentava esimies ei anna vastauksia. Kyse ei ole hänestä, kyse on coachattavasta. Mitä tämä käytännön keskustelussa tarkoittaa?
Otetaan esimerkki. Esimies ja työntekijä keskustelevat myynnistä. Esimies kyselee, mitä ideoita työntekijällä olisi myynnin edistämiseen. Kohta esimies kertoo ”esimerkin”, miten hän itse onnistui klousaamaan tärkeät kaupat. Tässä on esimiehellä tarkoituksena antaa vinkkiä miten voisi toimia ja ehkä jopa kannustaa että se on mahdollista. Mutta mitä hän OIKEASTI tässä sanoo? Millä tavoin työntekijä hyötyy sen kuulemisesta, miten esimies on saanut myyntiä aikaiseksi? Kertooko esimies tässä nyt enemmänkin itselleen tätä tarinaa?
Coachaavassa otteessa on oleellista pohtia, mitä annettavaa esimerkin kertomisella on kuulijalle. Miten se auttaa häntä ajatusprosessissa eteenpän? Joskus voi käydä niin, että kun coachattava kuulee miten joku toinen on samassa tilanteessa toiminut, hänen oma ajatusprosessinsa pysähtyy. ”Kuulostaa hienolta, varmaan hyvä keino”, työntekijä vastaa. Esimies on tyytyväinen, koska sai kerottua oman menestystarinansa ja kuulija kaikesta päätellen on vaikuttunut. Keskustelu kääntyy toisille urille tai päättyy. Mikään ei kuitenkaan muuttunut työntekijän tavassa ajatella.
Mitä tässä tapahtui? Koko fokus kääntyi esimieheen ja hänen toimintamalleihinsa. Alaisen oma ajatteluprosessi pysähtyi siinä vaiheessa, kun hän alkoi vastaanottamaan tietoa esimieheltä. Saattaa olla jopa niin, että mikäli esimies ei saa itse riittävästi tunnustusta ylemmältä tasolta omasta työpanoksestaan, hän saattaa alitajuisesti hakea sitä alaisiltaan kertomalla näitä ”onnistumistarinoita”, vaikka ne olisivat vuosien takaisia. Taakse päin katsominen ohjaa fokusta menneeseen. Työntekijän oman ajattelun fasilitointi puolestaan tuo fokusta tulevaisuuteen. Mikä firma tekee tulosta menneitä muistelemalla?
Coachattavan ajatteluprosessi on keskiössä
Kuinka sitten toimia tällaisessa tilanteessa? Coachaavaan otteeseen kuuluu ensisijaisesti se, että coachattava saa puhua niin paljon kuin hänellä ajatuksia aiheeseen liittyen tulee. Mikäli hän jumittuu johonkin kohtaan, voi esimies tai coach antaa ajtuksen siemenen, mieluiten ei suoraan tarjoamalla vastausta, vaan ikään kuin heilauttamalla ajatuksia johonkin suuntaan. Tämän jälkeen, varsinkin jos esimies tai coach on antanut esimerkin tai tietoa, on tärkeää kysyä coachattavalta ”Minne ajatuksesi nyt menivät?”. Tällä tavoin ajatteluprosessi suunnataan jälleen coachattavaan.
Vaikka esimies tarkoittaisi hyvää neuvoessaan tai kertoessaan, miten hän itse on samat asiat ratkaissut, on työntekijän henkisen kapasiteetin kehityksen kannalta aina oleellisempaa, että ajatusprosessi on työntekijän päässä, ei esimiehen. Koko idea on kehittää coachattavan ajattelua. Ja se kehittyy vain ja ainoastaan silloin, kun se on coachattava joka puhuu ja ajattelee. Ei esimies.
Tässä tullaan konsultoinnin tai kouluttamisen ja coachingin eroon. Konsultti tai koulutuksen pitäjä antaa tietoa, hänellä on substanssiosaamista ja hän on siihen kykenevä.Vaarallisilla vesillä liikutaan silloin, kun esimiehellä on samaa tietotaitoa kuin työntekijöillä. Hänen coachaava otteensa muuttuu tällöin helposti neuvomiseksi.
Jos on tarkoitus opettaa jotain uutta taitoa, silloin puhdas neuvominen on tehokas keino. Kun tarkoituksena on tukea työntekijän ammatti-identiteettiä, auttaa häntä kehittämään itseluottamusta ja vahvuuksiaan sekä parantamaan ongelmanratkaisukykyä, on coaching hedelmällisempi keino kuin neuvominen.
Jokainen meistä haluaa kokea onnistumisia. Kun coach antaa työntekijän itse ajatella ja tutkiskella ongelmaa eri näkökulmista, löytyvät myös vastaukset työntekijästä itsestään. Tämä luo onnistumisen kokemuksia. Tätä kautta pystyvyyden tunne vahvistuu ja luotto omiin kykyihin paranee.
Coaching nostaa esiin tunnereaktioita
Coachaavaan otteeseen kuuluu myös pysähtyminen tunteen äärelle. Jos työntekijässä näkyy minkä tahansa tunteiden heräämisen merkkejä, sen äärelle on viisasta pysähtyä. Siellä on piilossa jotain tärkeää. Vahingollisinta on kenties tilanne, jossa työntekijä alkaa itkemään, mutta esimies jatkaa siitä huolimatta yksinpuhelua ja neuvomista.
Luottamuksellisen ilmapiirin mahdollistamiseksi on tehtävä myös tunteiden ilmaisu sallituksi. Sanomalla esimerkiksi ”Näen, että sinulla on paha olla, haluatko kertoa mistä tämä johtuu?” esimies antaa työntekijälle luvan kokea tunteita, hän osoittaa, että hän huomaa toisen pahan olon, ja rohkaisemalla kertomaan lisää, hän antaa tämän purkaa esteitä, mitkä mahdollisesti ovat hänen oman suoriutumisensa edessä.
Vaikka kuinka ajattelisimme tehokkaasti ja analyyttisesti, emme silti voi koskaan poistaa tunteita yhtälöstä. Sen sijaan, että hyväksymme tunteet ”pakollisena pahana”, miksemme voisi hyödyntää niiden tarjoaman potentiaalin? Tunnereaktiot paljastavat, mikä asia on tärkeä ja millä tavoin se koskettaa. Tunteet paljastavat innostuksen ja intohimon jotain työtehtävää kohtaan, tunteet myös paljastavat pelot ja epävarmuudet. Näin löydämme kohteet, joita kehittää ja työstää.
Loppujen lopuksi ihminen tarvitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi. Hän haluaa onnistua ja saada kiitosta. Tätä esimies voi tarjota kohdatessaan työntekijän coachaavan otteeen keinoin, tai tarjoamalla työntekijälle ulkopuolisen coachin sparrausta. Tässä piilee suuri voima ja mikäli sitä ei vielä hyödynnetä työyhteisössänne, suosittelen lämpimästi kokeilemaan.
Vauvavuoden, tai -vuosien jälkeen keho ei välttämättä tunnu omalta. Moni kaipaa sitä aikaa, kun oli energiaa, jaksoi liikkua, kroppa tuntui normaalilta ja vahvalta. Raskauden jälkeen tekisi ehkä mieli liikkua, mutta ei välttämättä tiedä, uskaltaako ja millä tavoin. Ja jos treenaakin, niin saattaa tuntua, että liikunnasta huolimatta keho on ikään kuin höttöä.
Kuten moni muukin äiti, minäkin olen aina tykännyt liikkua. Minulla on kolme lasta ja paino nousi raskauksien aikana maltillisesti, mutta silti aina jokunen kilo jäi. Tämä postaus ei keskity kuitenkaan niinkään kilojen viimeiseen tiputtamiseen, tai kropan kiristämiseen huippukuntoon. Puhun enemmänkin siitä, miten kehon saa tuntumaan taas omalta.
Molemmissa kuvissa painan noin 67 kiloa. Minulla ei ole ollut mitään intoa pudottaa kehon painoa alemmas, mutta se, että kroppa tuntui pehmeältä, löysältä, höttöiseltä ja hankalasti hallittavalta, oli vaikea kestää. Jäntevyys puuttui. Liikuin kyllä kaikkien raskauksieni jälkeen. Eniten tykkäsin ryhmäliikunnasta ja se oli aiemmin riittänytkin pitämään minut kunnossa. Nyt se ei kuitenkaan enää tuonut samaa tulosta. Kuntoni oli ihan hyvä, ohjasinhan ryhmäliikuntatuntejakin. Mutta silti mitään kummempaa muutosta ei tuntunut tapahtuvan. Olin kotiäitinä viisi vuotta, mutta halusin määritellä itseni myös jotenkin muuten. Olla jotain muutakin kuin kotiäiti.
Salille raskauden jälkeen?
Tästä syystä aloin kolmannen lapseni syntymän jälkeen treenata kuntosalilla. Ensimmäiset kuukaudet salilla olivat hieman outoja, koska minusta tuntui että missään ei tuntunut miltään. Saatoin tehdä kyykkyä, mutta pakarassa tai reisilihaksissa ei tuntunut väsymystä. Kun lisäsin painoja, voimat vain loppuivat kuin seinään, mutta lihakset eivät vaikuttaneet väsyneen. Tämä johtui hermotuksen kehittymättömyydestä. Ryhmäliikuntatunnit opettavat kehon käyttämään mahdollisimman vähän lihassoluja (vähän kärjistetty ilmaisu!), jotta työ olisi taloudellista. Tämä toimiikin, koska tunneilla tehdään pääosin kehonpainolla tai pienillä pumppipainoilla ja aina pitkää sarjaa.
Jos kuitenkin haluat saada lihaksen kehittymään (kropan kiinteytymään), pitää lihas saada väsytettyä. Täytyy parantaa liikehermoston kykyä rekrytoida työhön mahdollisimman paljon lihassoluja!
Olen itse fysioterapeutti ja personal trainer, joten ammattiosaamisesta oli tässä kohdin hyötyä. Muokkasin saliohjelmani niin, että aloin työstämään irtiottokykyä ja panostin sekä isoihin pääliikkeisiin, että muutamiin muokkaaviin, eristävämpiin liikkeisiin. Vatsalihaserkauman olin treenannut kuntoon jokaisen raskauden jälkeen, ja nytkin hoidin sen alta pois. En siis suinkaan lähtenyt holtittomasti rymistelemään, vaan tukilihakset ensin ja siitä sitten vähitellen kehittävämpään harjoitteluun. Ja tämä toimi! Se missä vaunulenkit ja ryhmäliikunnat kyllä pitivät kuntoa yllä ja polttivat hieman rasvaa, kehittävällä saliharjoittelulla sain kehoon pitoa, tuntumaa, hallintaa ja voimaa.
Relaksiini pitää kehon löysänä
Ei ole pelkästään psykologista, että kroppa tuntuu pehmeältä. Raskauden aikaiset hormonaaliset muutokset löystyttävät ligamentteja, jotta lantio pystyy avautumaan synnytystä varten ja tämän vuoksi koko keho ikään kuin löystyy. Imetysaika pitää tuota samaa löysyyttä yllä, etenkin relaksiinihormoni (relax=rentoutua), on tästä vastuussa. Siksi on tärkeää ymmärtää että jos vielä imetät, pitää hormonituotanto kehoa ja varsinkin nivelsiteitä joustavampina. Kovassa voimaharjoittelussa tämä voi johtaa loukkaantumisiin, mikäli tekniikka ei ole kunnossa. Imetysaikana päteekin hieman eri säännöt salitreeniin ja muuhun liikuntaan kuin imetyksen jälkeen.
Vahvaksi myös henkisesti
Salitreeni vahvisti myös toisella tavalla. Henkisesti. Se tunne, että nyt pystyykin kyykkäämään 80 kilolla (silloin, tämänhetkinen ennätys on 132,5kg), tai vetämään leukoja, oli jotain aivan mahtavaa. En ollut ikinä uskonut että pystyn siihen! Mutta halusin kehittyä. Se, miten itseluottamus vahvistuu siitä, että muutaman kerran viikossa vähän rymyyttää rautaa, oli todellakin tervetullutta vaihtelua vaipanvaihtoon ja yöheräilyihin. Yöllä vauvaa heijatessa minusta tuntui, että olen maailman ainoa ihminen joka valvoo siihen aikaan. Ja tunsin oloni yksinäiseksi surulliseksi. Faktahan on, että varmasti niinkin lähellä kuin naapurissa mahdettiin valvoa myös öitä ihan samalla tavalla. Mutta yöllä kaikki huolet tuntuvat suuremmilta. Salilla sain ikään kuin etäisyyttä noihin asioihin. Se oli ihan toinen maailma. Kuin loma. Ja aina salilta lähtiessä olin paremmalla tuulella kuin sinne mennessä. Tästä hyötyi myös perhe, epäilemättä.
Nyt on sinun vuorosi
Minun pointti tälle kirjoitukselle oli se, että raskauden jälkeen kaikkien ei tarvitse pyrkiä johonkin tiettyyn painoon, tai huippukuntoon! Se aiheuttaa äideille vain lisäpaineita. Että juuri kun olet tehnyt uuden ihmisen (vauvan), pitäisi tehdä itsestäkin vielä uusi ihminen! Pointti on se, että jos et tunne oloasi kotoisaksi omassa kropassasi, kokeile lähteä ratkomaan asiaa lihasten kautta. Ota mielellään ammattilainen avuksi, joka on osaava raskauden jälkeiseen treeniin (huom, esim. erkaumaa voi kuntouttaa vaikka synnytyksestä olisi vuosia!!). Lantionpohjan toimintahäiriöt eivät ole este treenille, vaan nekin voidaan treenata kuntoon. Mikäli lantionpohjan treeni ei tuota toivottua tulosta, on lääkärin vuoro. Tässäkin ammattilainen osaa neuvoa enemmän. Ja muista, että teet tätä ITSESI vuoksi.
Muista myös, että millään 30 päivän kuurilla ei asiaa korjata. Nämä muutokset lähtevät kyllä käyntiin, mutta jotta kehitystä tapahtuu jatkuvasti, on ohjelmassa oltava maltillista nousujohteisuutta, ja jotta treeni on sinulle turvallista, on sen oltava yksilöllistä. Jotta kokisit olosi onnelliseksi omassa kehossasi. Olet tehnyt hienon teon perheellesi, tee nyt hieno teko ihan itsellesi.
