Menneisyydestä nykyisyyteen

Mitkä ovat muistoja lapsuudestasi tai nuorudestasi, jotka ovat jättäneet voimakkaimman tunnejäljen? Mitä tekemistä tällä on ammattisi, tai elämäntapamuutoksesi kanssa?

C360_2018-04-24-22-10-02-670.jpg

Oletko miettinyt miksi teet sitä, mitä teet? Olipa kyse sitten ammatista, tai vaikka siitä että haluat tehdä elämäntapamuutoksen kohti terveyttä, tulisi sulle olla selvää MIKSI niin teet. Kerroin jo aikaisemmin siitä, miten motivaatio rakentuu vahvemmaksi, jos itselleen on kristallinkirkasta, miksi tekee mitä tekee. Täältä voit lukea siitä. Omaan motivaatioon syy MIKSI on siis selvä, motivaatio on vankka ja kestävä, jos on selvää miksi tekee asioita. Entä esimerkiksi ammatillisesta näkökulmasta?

Ihmiset eivät osta sitä mitä teet, vaan miksi teet! Toki joku ostaa Euroshopper-suklaata hinnan takia, mutta he vaihtavat merkkiä samantien, kun kilpailija tuo halvemman version. Nämä asiakkaat eivät ole sitoutuneita. Sen sijaan ihmiset, jotka ostavat Fazerin sinistä, ostavat sitä riippumatta hinnasta. He ostavat sitä, koska ovat sitoutuneet brändiin. He ostavat sitä ehkä koska haluavat suomalaista suklaata, he ovat ehkä tutustuneet Fazerin missioon.

Tässä Fazerin MIKSI: ”Tuomme ihmisten hetkiin iloa, hyvinvointia, inspiraatiota, rakkautta ja intohimoa. Haluamme rikastuttaa ihmisten elämää tarjoomallamme.” Siinä oli MIKSI.

Sen jälkeen on tiedettävä MITEN:

  • Valmistamme terveellisiä ja helposti nautittavia tuotteita, jotka maistuvat missä vain ja mihin tahansa vuorokaudenaikaan.
  • Tarjoamme asiakkaille terveellisiä, maukkaita ja ympäristöystävällisiä ratkaisuja ravintoloissamme ja kahviloissamme.
  • Haemme uusia ratkaisuja, jotka helpottavat ihmisten kiireistä arkea.
  • Kunnioitamme ympäristöä kaikessa tekemisessämme.

Se, miten tämä liittyy sinuun, niin jos mietit työtäsi, teetkö sitä mitä haluat? Miksi olet nykyisessä ammatissasi? Jos mietit elämäntapamuutosta, miksi haluat sitä? Kun kirkastat nämä asiat itsellesi, tulet menestymään paremmin, ja ennen kaikkea, et polta itseäsi loppuun. Jos löydät sen sisäisen tekijän, miksi teet mitä teet, ajaa se sinua eteenpäin. Tällöin työ ei ole ”vain työtä”, vaan sinulla on inspiraatiota tehdä sitä, halu mennä eteenpäin. Asia on helpompi ymmärtää, jos olet ns. ”kutsumusammatissa”. Silloin ehkä muistat, miksi alunperin lähdit kyseiselle alalle? Kaikki eivät kuitenkaan ole kutsumuksessaan. Mieti silloin, mikä se voisi olla? Mikä sinua estää hakeutumasta eri alalle? Yrittämättä jättäminen ja niin edelleen…? Jos ammatin vaihto ei tule kysymykseen, niin onko sinulla muuta kiinnostuksen kohdetta? Harrastukset? Taide? Musiikki? Luonto? Lapset? Tutki sitä kuka olet ja mitä haluat tehdä, ja mene kohti niitä asioita!

Elämäntapamuutoksista puhuen, sinulla on selkeä syy, sisäinen halu tehdä hyviä valintoja itsesi vuoksi. Tällöin liikuntainto ei lopahda kahden viikon jälkeen, tai ruokavalio unohdu saman tien kun se kaksi kiloa on saatu laihdutettua rääkkidieetillä. Jos vain selvität, MIKSI sitä teet.

C360_2018-04-24-22-12-32-948.jpg

 

Miten selvittää oma MIKSI?

Me olemme kokemustemme muokkaamia. Joten, löytääksesi oman todellisen syysi, ikään kuin elämäntehtäväsi, sinun on vastattava muutamiin kysymyksiin:

Mitkä ovat mieleenpainuvimpia asioita elämässäsi? Lapsuudessasi, nuoruudessasi, aikuisiällä? Kirjoita ylös kokemukset, jotka aiheuttivat voimakkaimpia tuntemuksia. Ei ole väliä, millainen tuntemus se oli (positiivinen/negatiivinen), mutta jos kokemus oli voimakas, kirjoita se ylös.

-Mitä tuntemuksia asia sinussa herätti?

-Mikä siinä oli niin erityistä, että se on jäänyt mieleen?

-Miten tämä kokemus vaikutti sinuun myöhemmin?

-Miksi valitsit juuri tämän tarinan?

-Mitä tunteita herää, kun muistelet asiaa? Mikä muistossa tarkalleen ottaen on sellaista, että se herättää kyseiset tunteet?

Kun kirjoitat ylös tarinoita, etsi niistä yhteneväisyyksiä. Jos löydät toistuvia tekijöitä, perehdy niihin. Niistä löytyy sinun MIKSI.

Esimerkkejä lapsuudestani

Annan oman esimerkin: Varhaisimpia muistojani on varmasti se kun olin ehkä kolme vuotias. Isäni oli tullut jalkapallopelistä ja hänellä oli jotain ruhjeita. Minä sitten hoidin niitä kastelemalla paperia vedessä ja puhdistin haavoja. Muistan vieläkin että se oli todella hauskaa, ja ajattelin että minusta on hyötyä, ja voin oikeasti parantaa hänen haavansa!

Toisia mieleenpainuvia muistoja on juuri edellisessä tekstissäni kertomat koululiikuntamuistot, joissa valitsin parikseni sen joka jäisi muuten viimeiseksi ja halusin kannustaa häntä. Taas kerran halusin olla avuksi ja tekeminen tälläkin kertaa liittyi hyvinvointiin.

Negatiivinen ensimmäinen mieleenpainuva muistoni lienee ollessani nelisen vuotta. Vanhempani kyselivät että miksi valehtelin. (Mistä nyt neljävuotiaat valehtelee; varmaan olin poistunut pihalta, vaikken olisi saanut ja väitin että olin koko ajan pihalla kiltisti.) Vanhempani sanoivat ”Miksi olet alkanut valehtelemaan? Et koskaan ennen valehdellut, ennen olit niin suloinen tyttö”. Tästä jäi sellainen olo, että tuotin pettymyksen, en kelvannut ja minulla ei kerta kaikkiaan ollut mitään keinoa korjata tilannetta. Kuka pystyy olemaan 100% rehellinen aina? Lapset vaan oppivat valehtelemaan tuollaisista pikkuasioista, mutta enhän minä silloin voinut tietää että se on normaalia. Minulle tuli vain sellainen olo että olin huono ihminen. Fiilis liittyi siis hyväksytyksi tulemiseen.

Edelleen voimakkaimpia kokemuksiani ovat kolmen lapseni syntymät. Näistä voisin vetää sellaisen yhteneväisyyden, että en koskaan ollut onneni kukkoloilla heti vauvan synnyttyä. Olin ahdistunut, väsynyt ja sairastin jopa synnytyksen jälkeistä masennusta kahdesta ensimmäisestä lapsesta. Fiilis oli syyllinen, kuinka voin olla onneton kun olen saanut vauvan? Voin kertoa niistä kokemuksista joskus myöhemmin, mutta se miten ne ovat vaikuttaneet minuun, on se että mielestäni kenenkään ei pitäisi syyllistyä omista tunteistaan.

 

Hyvinvointi, auttaminen, hyväksyntä. Siinä minun toistuvat tekijäni.

 

Ehkä nuo kokemukset muokkaavat sitä, miksi teen mitä teen. Haluan inspiroida ihmisiä terveellisten elämäntapojen pariin, jotta he voivat hyvin ja nauttivat elämästä matkan varrella. Mielestäni vaakan kyttääminen ja sen siivittämänä liikkumaan meneminen ei ole nautinnollista. Haluan että pääsemme pakosta irti. Että syömme, jotta jaksamme liikkua, emme liiku jotta saamme syödä. Että muutamme tapaamme tarkastella maailmaa ja ulkonäköä. Että ihmisten ei tarvitse koko elämäänsä kokea etteivät kelpaa, tai etteivät ole tarpeeksi hyviä jossakin. Se asenne, että et osaa kuitenkaan, lannistaa sinut jo ennen kuin edes yrität. Siksi jokaisella on oikeus tuntea itsensä sen verran itsevarmaksi, että uskaltaa yrittää ja mennä eteenpäin. Oli sitten kyse tärkeästä työhaastattelusta, tai vaikkapa siitä että uskaltaako mennä salille. Jos jo valmiiksi koet että olet kuitenkin huono, ettei kannata edes yrittää, niin sitten määität oman elämäsi rimaa koko ajan alemmas ja alemmas.

IMG_20180424_221452.jpg

Entä jos muistot eivät ole hyviä?

Mitä jos lapsuudessa tai nuoruudessa on todella traumaattisia muistoja? Ne eittämättä muokkaavat myös sitä, kuka olet nyt. Mutta ehkä vähän eri tavalla, kuin mitä olit tähän asti ajatellut. Kirjassan ”Find your why” Simon Sinek antaa tähän hyvä esimerkin: Kirjan tekijät olivat kyselleet voimakkaimpia muistoja eräältä naiselta, jota oli pahoinpidelty lapsena. Nainen sanoi, että lapsuus oli kauhea, ja kertoi tarinoita siitä. Hänen kertomuksissaan toistui yksi tekijä; hän oli aina koittanut suojella siskoaan pahoinpitelyltä. Hän ei ollut itse huomannut tätä toistuvaa kaavaa. Kun kirjan tekijät huomauttivat tästä suojelusta, nainen alkoi itkeä. Hän on se kuka on tänään, sen takia että hän halusi suojella heitä, jotka eivät pystyneet puolustamaan itseään. Tämä suojelu, toisten puolien pitäminen oli naisen MIKSI. Hänellä oli syvä halu auttaa toisia ihmisiä, ja se, että se selveni hänelle kirkkaasti, oli yllättävä positiivinen asia, minkä hän huonoista muistoistaan löysi. Sen löytyminen voi helpottaa taakkaa siitä, että koko menneisyys olisi ollut paha. Menneisyys oli muokannut häntä, ja saanut kuitenkin jotain hyvää aikaiseksi, jota hän voi puolestaan jakaa maailmaan.

Jos tämä ajatusmalli kolahtaa, suosittelen Simon Sinekin kirjoja Start with why, ja Find your why.

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja personal trainer Oulun Beauty Centerillä

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Kuka olen ja miksi You. Stronger.?

Huomasin tässä, että en ole esitellyt itseäni tänne blogiin ollenkaan. Oikeastaan huomasin sen jo aikoja sitten, mutta jostain syystä pitäydyn mieluummin ns. asiassa, kuin kirjoittelisin henkilökohtaisuuksia. Olen Hanna, 33 vuotias oululainen fysioterapeutti ja personal trainer. Minulla on 2, 5, ja 6-vuotiaat lapset.

DSC_0143.JPG

Tähän muuten pysähtyi mun teksti. On tosi vaikee kertoa mitään tuon enempää itsestään. En tiedä miksi. Mulle on moni sanonut, että en anna itsestäni oikein mitään, tai oon etäinen. Se on aina vähän yllättänyt mut, koska pidän itseäni sosiaalisena. Mutta kaipa mulla näköjään on joku muuri, minkä sisäpuoli on vaan mulle. Jos lukijoista tuntuu, että haluatte jonkin sortin henkilökuvaa, mikä on mulle aika vaikeaa, niin voin koittaa kuitenkin sellaistakin tehdä. Voitte vaikka laittaa kysymyksiä. Jos niitä on tarpeeksi, voin tehdä Q&A postauksen? Sovitaanko niin? Saa kysyä mitä vain. Muuten mennään tällä henkilökohtaisuuden tasolla. 🙂

 

Start with why

Teen tätä, (työtäni ja blogia) koska haluan muuttaa maailmaa. Muuttaa sitä tapaa, millä ihmiset maailmaa tarkastelevat. Jos maailmaa tarkastellaan sen kautta, mitä media ja ympäristö meille syytää, koemme, ettemme ole koskaan tarpeeksi. Tarpeeksi kauniita, tarpeeksi timmejä, laihoja, rikkaita, aikaansaavia, kotini ei ole tarpeeksi trendikäs… Lista on loputon. Haluan opettaa, että liikkuminen voi olla kivaa, ja suht terveellisesti syöminenkin mahdollista. Kitudieettien ja ehdottomuuksien noudattaminen ei sen sijaan ole tervettä. Niin kauan kuin pakotat itseäsi, et halua sitä tehdä. Ja terveyden eteen toimiminen on kuitenkin sen verran tärkeää, että meillä kaikilla olisi paljon helpompaa, jos ihan oikeasti haluaisimme elää niin. (Start with why on muuten kirja, jota vahvasti suosittelen jokaiselle luettavaksi!)

Niin kauan kun liikut pakosta, tai ulkoisen motivaation sanelemana, niin kauan joudut taistelemaan että lähtisitkö treenaamaan vai et. Kun pääset siihen pisteeseen, että löydät sen nautinnon liikunnasta, sinun ei tarvitse enää koskaan taistella. Olen itsekin ollut siinä, että ei huvita. Mietin joskus 20-vuotiaana, että tulispa semmoinen motivaatio, että liikunta olisi intohimo! Mutta silloin liikuinkin pakosta. Mulla oli ahdistushäiriö ja syömishäiriö. Liikuin, että laihtuisin. Ei ihme, että ei huvittanut. Olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni aina harrastanut jotain liikuntaa, ja ehkä mun pelastus oli se, että alunperin lapsena aloin harrastaa, koska tykkäsin siitä tekemisestä itsessään. Nuoruudessa hoksasin, että hei, liikunta laihduttaa! Ja en koskaan edes ollut lihava. Mistä lie olin poiminut sen tavallisen ”en kelpaa tällaisena”-mentaliteetin?

 

mv.jpg

Jotenkin ehkä en vain ollut tarpeeksi pahassa tilanteessa, joten onnistuin pääsemään eroon sairaalloisesta maailmankatsomuksesta. Aloin tehdä vain niitä liikuntalajeja, joista tykkäsin. Tykkäsin kuntosalista. Juoksusta en tykännyt. Niinpä kävin salilla enkä juossut. Samalla pakko alkoi hälvetä ja ahdistus sen mukana. Tutustuin ryhmäliikuntaan, ja yllätyin siitä että se olikin kivaa. Ja aloin ohjaamaan itsekin. Mun pelastus oli se, että tein vain sitä mikä oli kivaa. Ja yllätys yllätys!! En alkanut lihomaan, vaikka lopetin pakottamisen! Vaikka juuri tuo pelko piti minut siinä pakossa. Olin rakentanut ahdistuksen ihan turhan päälle.

Ekat muistot koululiikunnasta

Mulle on aina ollut tärkeää, että kaikille annetaan mahdollisuus kokea onnistumisia liikunnassa. Jo ala-asteella. En tietenkään osannut ajatella sitä noin hienosti, mutta toiminnassa se arvo näkyi. Kun piti valita sählyjoukkueeseen pelaajia, valitsin aina ekaksi sen, jonka tiesin jäävän muuten riviin viimeiseksi seisomaan. En tiedä miksi, ehkä mua ketutti se, että aina joku sama tyyppi jäi viimeiseksi valinnaksi ja tiesin, että se vaikuttaa siihen, miten tuo ihminen kokee itsensä liikkujana lopun elämäänsä. Viimeiseksi jäätyäänhän sitä ajattelee, että oon ihan paska kun kukaan ei halua mua joukkueeseen, pääsispä pois täältä. Saa siinä sitten aikuisena koittaa pakottaa itseään lenkille vasten tahtoaan.

Yleensä minut, ja mun paras kaveri laitettiin eri joukkueisiin valitsemaan pelaajia. Luultavasti siksi, että jos me oltiin samassa joukkueessa, toiset vain lentelivät seinään meidän tieltä. Jos muistat koulun liikuntatunneilta ne tyypit, jotka juoksivat täysiä päin ja iskivät mailalla sun varpaan mustaksi, mä olin just se. Eikä mulla ollut yleensä edes villasukkaa siinä mailassa. Revin sen irti, koska se häiritsi tarkuutta. Joskus fyssariksi opiskellessa pelasimme kapustapalloa. Siis salibandya puurokauhoilla. Menin aloitukseen, mutta opettaja vaihtoi minut aloituksesta pois ”liian aggressiivisen peliasennon” vuoksi. Ja kyse oli kapustapallosta, ei varsinaisesti mistään liigapelistä!

Liikkuessa olin suorittaja, mutta kaikki muu mikä siihen liittyy, opettaminen, joukkuetoverien valinta, kaverin tsemppaaminen, siinä ajattelin jotenkin eri tavalla; että jokaisella pitää olla mahdollisuus onnistua ja oppia. Siksi mä en varmaan oo koskaan innostunut kilpaurheilusta. Oon montaakin lajia kokeillut kisata, mutta jotenkin se opettaminen on antoisampaa, kuin kerätä yksin itselleen palkintoja ja menestystä yhdestä lajista. Tykkäsin harrastaa montaa lajia, joissa tulin vaan semihyväksi, mieluummin kuin keskittyä yhteen, jossa olisin voinut tulla tosi hyväksi. Samalla tavalla treenaan nykyäänkin, useaa ominaisuutta, mutta mikään alue ei erityisesti loista. Ja se on mulle ok. Jos sä tykkäät kehittää ainoastaan yhtä aluetta, niin sekin on ok.

WELLNESS.jpg

Kaavio1: Musta tärkeintä ei ole olla huippukunnossa. Toki se on ihailtavaa, ja jos huippukuntoinen sairastuu, muuttuu hän pahimmillaan vain ”hyväkuntoiseksi”eli asiat on edelleen paremmin kuin hyvin. On sen sijaan erittäin tärkeää olla hyvässä kunnossa, eli terve, perusliikunnallinen. Silloin on varaa myös sairastua, tai olla liikkumatta hetki esimerkiksi elämäntilanteen niin sanellessa. Kun terve ihminen saa taudin, tai on liikkumatta jonkin aikaa, hän menee vain yhden pykälän alaspäin. Siitä pääsee suht helposti takaisin, koska vaivat eivät ole niin massiivisia ja kunto ei ole niin pohjalukemissa. Jos sen sijaan olet ”huonossa kunnossa”, niin sairauden iskiessä kuntosi rapistuu pahoinvoinnin ja sairaan ihmisen tasolle. Sieltä ylös ponnahtaminen on työlästä, jos edes onnistuu. Silloin on jo niin pahoja tuki- ja liikuntaelinvaivoja, että normaali arjessa toimiminenkin on hankalaa. Silloin ei edes tee mieli liikkua. Ja toimintakyky jatkaa rapistumistaan. Pyri siis siihen, että seilaat tuolla terveen rajamailla, silloin on varaa olla välillä myös liikkumatta. Huonokuntoisen sen sijaan ei ole varaa olla liikkumatta!

 

Kun opettaja ei innosta

Yläasteella seiskan syksyllä otin koulun kuntotesteissä parikseni sen, jonka arvelin jäävän muuten ilman paria. Teimme vatsalihastestiä. Tyttö ei saanu yhtään toistoa. Opettaja tuli tuhahtelemaan että jaa, nolla pärähti. Missä opettajan kannustaminen?! Neuvottiinko edes miten vatsalihaksia treenataan? Treenattiinko niitä koulussa? EI. Pelkästään testattiin. Keväällä olin saman tytön pari jälleen kuntotesteissä. Tällä kertaa hän sai neljä vatsarutistusta. NELJÄ! Hihkuin riemusta ja huusin että huomaatko miten paljon paransit syksystä! Tyttö oli itsekin innoissaan. Opettaja tuli ja sanoi ”Saitko sä vaan neljä?!” Näin miten tytön hartiat lysähti takaisin alas ja pystyin itsekin tuntemaan miten hänen viimeinenkin usko omiin kykyihin häipyi savuna ilmaan. Sillon avasin sanaisen arkkuni ja tilitin opettajalle, että se on prosentuaalisesti paljon parempi parannus syksystä, kuin kellään muulla tässä salissa. Heli, jos luet tän ja muistat kyseisen hetken, niin toivottavasti oot osannu laittaa sen omaan arvoonsa? Pyydän anteeksi opettajan puolesta!

Minua tympi se, että huomioon ei otettu henkilön omaa kehitystä suhteessa aikaisempaan. Huomioitiin vain se, miten hyvin oppilaat jaksoi tehdä vatsarutistuksia luokan parhaimpaan verrattuna. Miksi lapsen kehitystä verrataan toisiin lapsiin? Eikö ole tärkeää, että kunhan kehittyy, suhteessa omiin aikaisempaan tasoonsa?

Miksi You. Stronger.?

Nuo koulumuistot on varmasti vaikuttaneet siihen, että päädyin liikunta-alalle. Ne on varmasti myös vaikuttaneet siihen, että en koskaan halunnut kuitenkaan liikunnan opettajaksi. Mulle antoisinta tässä työssä on varsinkin nuorten kanssa toimiminen. Mulla on ollut täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevia, ja joitain alaikäisiä pt-valmennettavia. Kaikista parasta onnistumista koen silloin, kun he valmennuksen loppupuolella alkavat kertomaan, miten eivät usko ulkonäköperusteiseen liikkumiseen. Miten heidän mielestään voima ja toiminnalliset ominaisuudet on parempia kuin pyöreä perse tai alhainen kehonpaino. Miten he kertovat, että saliharrastus on parantanut heidän itsetuntoaan ja uskoa siihen, että voi luottaa omiin taitoihin myös muilla elämän osa-alueilla. Tuon takia teen tätä! Jos yksikin tyttö jää syrjäytymättä, tai pääsee ahdistavista ajatuksista eroon, tai keksii, mihin ammattiin pyrkii aikuisena, sillon mä olen tyytyväinen. Juttelut treenien lomassa on usein tärkeempiä kuin se itse treeni. Ja jos joku nuori saa ehkä uutta suuntaa elämälleen, merkkaa se mulle helvetisti enemmän kuin se, että onko se peppu tarpeeksi pyöreä.

”You. Stronger.” tarkoittaa: ”Sinä. Vahvempana.” Piste on sanan perässä siksi, että siinä kohtaan pysähdytään ajattelemaan. Sinä. -Ei kukaan muu. Vahvempana. -Ei vahvin kaikista, vaan vahvempana kuin olit ennen.

 

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja personal trainer Oulun Beauty Centerillä

Suhteet Oma elämä Liikunta Mieli