Pelon paradoksi – asiaa syömisestä
Silmiini sattui tässä yksi päivä eräs keskustelu jäätelöstä. Joku oli maistanut uutta jäätelöä, ja sitten toinen kommentoi siihen ja kysyi, onko se kuinka rasvaista. Sinänsä ihan normaalia keskustelua, mutta minut se jotenkin havahdutti. Huomasin ajattelevani, että se on JÄÄTELÖÄ, ei sen rasvaprosentilla pitäisi olla väliä! Sitten huomasin, miten ennen olen ajatellut ihan eri tavalla.
Ennen juurikin mietin jäätelöiden rasvaprosentteja. Enhän halunnut lihoa! Jos joku (yleensä tietysti hoikka ja hyväkuntoinen) sanoi, ettei välitä rasvaprosenteista, vaan syö kyllä mielellään täysrasvaista jäätelöä tai tuplasuklaamuffinseja, mietin että hyvähän tuon on puhua! Ajattelin, että hän on joku luonnon oikku, superhyvillä geeneillä varusteltu gaselli, joka ei liho vaikka söisi laatikollisen muffinseja joka päivä. Tai sitten ajattelin, että tuo ihminen valehtelee. Ei noin hoikka voi syödä herkkuja. Hän ehkä sanoo syövänsä, mutta ei oikeasti syö. Ja jatkoin jäätelöiden rasvaprosenttien miettimistä.
Oon useita kertoja istunut juhlapöydässä ahdistuneena, ja miettinyt että tässä pöydässä ei ole mitään mitä ”saisin” syödä. Mitä helvettiä oikeasti? Ei niitä mummon 80-vuotissynttäreitä nyt niin usein ole, ettei sitä hemmetin kakkua voisi yhtä palaa syödä. Ogelma ei ole juhlapöydässä, vaan päivissä juhlien välillä. Joka kerta, kun jätin ottamatta juhlapöydässä olleen herkun sen takia, että en ”saisi” syödä sitä, ajauduin vain kauemmaksi ja kauemmaksi normaalista. Ja joka kerta kun kieltäydyin, se puolestaan lisäsi herkkujen houkusta.
Kyllä, tahdonvoimaa voi käyttää aika pitkälle, mutta jos elämästä selviäminen onnistuu vain tahdonvoiman avulla, olet tehnyt omasta elämästäsi turhan hankalaa! Elämä ei kuulu mennä niin, että hangoittelet kaikkea vastaan. On inhottavaa olla oman elämänsä buzz killer.
Nyt sen sijaan tajuan, että jäätelön rasvaprosentilla ei oikeasti ole merkitystä, jos syöminen on kunnossa. On kuitenkin tilanteita, jolloin sillä koetaan olevan merkitystä: Jos jäätelöä tai herkkuja syö kulutukseensa nähden hieman liikaa, sillä tasan tarkkaan on väliä, onko siinä kolmasosa enemmän vai vähemmän energiaa. Jos saatava ravinto on niin runsasta, että ylipainoa kertyy pikkuhiljaa, on todellakin merkitystä, minkä verran rasvaa tai kaloreita ruuassa on. Mutta ongelma ei tällöinkään ole se jäätelö, se on se jokapäiväinen syöminen. Ongelmaa ei yllättävää kyllä korjatakaan valitsemalla se hieman kevyempi herkku. Usein light-tuotteet voivat jopa hämätä kylläisyyssignaalia niin, että tulee syötyä normaalia enemmän. Rasva pitää kylläisenä. Jos se poistetaan, ja ruoka täytetään jollain epäilyttävällä (sanotaan vaikka selluloosakumilla, jota ns. ”proteiinivanukkaat” sisältävät), saattaa nälkä iskeää tavallista aikaisemmin, verrattuna oikean ruuan syömiseen.
Ongelma löytyy syvemmältä
Jos paino nousee jatkuvasti, vaikka olisit arkiaktiivinen ja kuntoilisit edes kohtuullisesti, ongelma ei korjaannu sen jäätelön rasvaprosenttia tuijottamalla. Ongelma ei ole se mitä syöt, vaan miksi. Ongelma on se, miksi koet tarvetta syödä enemmän kuin oikeasti haluaisit. Siispä katse tunnepuolelle! Voit ostaa netistä kymmenittäin ennalta mietittyjä ruokavalioita, mutta ongelma on ja pysyy. Koska tiedosta ei ole kyse. Ehkä harhautat itseäsi ruualla, niin ettet joudu kohtaamaan todellisia ajatuksiasi? Ehkä käsittelet stressiä syömällä? Ehkä ajattelet, että ”pitäisi” laihduttaa, ja koet että se vaatisi ihan hurjaa kontrollointia. Jolloin se, että haluaisit kontrolloida syömisiäsi hullun lailla, johtaakin ihan toiseen ääripäähän, hallitsemattomaan syömiseen?
Tiukka keho + löyhä syöminen = ontuva yhtälö
Toinen tilanne, jolloin jäätelön rasvaprosentilla on merkitystä, ja se on edellisen ääripää: tiukka ruokavalio. Jos ihminen haluaa pitää itsensä normaalia hoikemmassa kunnossa, vaatii se yleensä jatkuvaa syömisen tarkkailua. Sixpack kun ei säily itsestään näkyvillä ellet ole jo luonnostaan todella hoikka. Silloin pitää tarkkaan miettiä, otanko jäätelöä vai enkö ota, saanko syödä kastiketta salaatin kanssa vai en. Suurta stressiä aiheuttaa ristiriita tekojen ja toiveiden välillä: Jos haluat tiukan kropan, ns. ”instabodyn”, mutta syömisesi on kutakuinkin rentoa, eivät nämä kaksi asiaa korreloi. Jos syöt vähän sinnepäin, (esimerkiksi ma-to tiukasti, mutta viikonloppuisin lähtee vähän laukalle) ei mitään istabodya ole näköpiirissä.
Kysymys kuuluukin, miksi haluat äärettömän tiukkaan kuntoon? Jos se liittyy urheilulajiisi, ymmärrän. Jos haluat tosi tiukkaan kuntoon huvin vuoksi, voin kertoa, että sinun pitää kaivaa jostain mielesi perimmäisistä nurkista se motivaatio, syy tehdä jokapäiväisiä tarkkoja valintoja. Jos halu saada tiukka sixpack on kova, mutta toimet löyhät (lue: löyhä syöminen), koet vain epäonnistuvasi jatkuvasti. Eli päätä, mitä haluat. Haluatko kytätä jokaisen suupalan (koska sen se vaatii!), vai haluatko pikkaisen rennomman kunnon, joka sallii pikkaisen rennomman syömisen? Ja tiedätkö, hieman rennompikin kunto voi olla tosi urheilullinen! Ehkä itseasiassa olet jo siinä kunnossa, muttet huomaa sitä koska katselet kaiken päivää instagramista bodygoalsseja?
Pelon paradoksi
Jännä juttu on, että teemme mitä vain, ettemme päätyisi siihen, mitä eniten pelkäämme, ja juuri siksi päädymme juuri sinne. Pelkäämme, ettemme ole hyväksyttäviä, tarpeeksi kauniita, hoikkia tai timmejä. Silloin kontrolloimme vimmatusti syömisiämme, ja joko ajaudumme hallitsemattomaan syömiseen (hyväksyttävän minämme ääripää), tai saamme tahdonvoimalla kontrolloinnin pysymään, mutta siltikään emme koe olevamme vielä tarpeeksi kaunis tai hoikka (eli olemme paradoksaalisesti taas hyväksyttävän minämme ääripäässä). Tällaisilla käyttäytymistavoilla ei siis ole voittajia, on vain häviäjiä.
Tajuan, että mulle ei ole jäätelön, tai muunkaan herkun rasvaprosentilla mitään väliä. Siksi, koska syön niitä harvakseltaan. Herkut eivät ole jokapäiväisiä. Mutta silloin kun jotain hyvää syön, niin mietin tarkkaan, mitä haluan. Ja se tasan tarkkaan on silloin kermajäätelöä kasvirasvajäätelön sijaan, tai tuplasuklaamuffinssi selluloosakumilla terästetyn proteiinivanukkaan sijaan. Mulla myös toiveet ja teot kulkevat samaan suuntaan. En havittele maksimaalisen suuria lihaksia, tai mahdollisimman alhaista rasvaprosenttia. Haluan olla kuitenkin atleettisen näköinen. Näin ollen pyrin syömään järkevästi, mutta voin myös herkutella toisinaan.
Enemmän kontrollia – enemmän tyytymättömyyttä
Aikaisemmin koitin kontrolloida syömisiäni niin hyvin kuin osasin. Silloin laskin prosentteja ja kaloreita, valitsin light-tuotteita. Enkä ollut yhtään sen tyytyväisempi elämääni. Itse asiassa syöminen stressasi, ja kun valitsin kasvirasvajäätelön kermajäätelön sijaan, olin hyvin tietoinen siitä, että nyt otin sen paskemman makuisen vaihtoehdon. Se tietoisuus vähensi sitten sitä nautintoa, mikä herkusta ehkä olisi ollut hyvä saada. Ja tämän takia joskus lähti syönnit lapasesta. Ja sitten ketutti, ja paljon! Mikä noidankehä! Ei punnitseminen, laskeminen, kyttääminen ja aina sen huonomman makuisen valitseminen vain voi toimia pitemmän päälle. Ja jos toimiikin, niin millaista elämä sitten on?
Urheilijat joutuvat esim. omaan painoluokkaansa kiristellessään pudottamaan painoaan. Niin myös fitnesskisaajat. Mutta kummassakaan tapauksessa kyse ei ole normaalista elämästä. Ei niin ole tarkoitus jatkaa. Mitä enemmän vedät itseäsi kohti ääripäätä, sitä enemmän toinen ääripää vetää sinua puoleensa.
Jos vaikka lihomisen pelossa kyttäät jokaista suupalaasi, lisäät oikeasti vain omaa ahdinkoasi. Jos sen sijaan uskaltaisit löysätä siimaa hieman, siirtyä ikään kuin vapaaehtoisesti kohti toista ääripäätä, saatat yllättyä. Mitä jos et rojahdakaan riisien punnitsijasta himomässäilijäksi, vaan mitä jos pääsetkin lähemmäs normaalia syömistä? Sellaista normia, että jäätelön rasvaprosentilla ei ole väliä, koska et syö sitä niin usein? Syöt normaalia ruokaa (kyllä, myös hiilihydraatteja) niin, että nälkä pysyy poissa useamman tunnin. Ja tiedät, että et tarvitse herkkuja palkinnoksi, lohdutukseksi, seuraksi jne. Mitä jos muutut oman elämäsi ilonpilaajasta hyväksi tyypiksi, joka on aktiivinen, iloinen ja mukana kaikessa, niin juhlapöydissä kuin hölkkälenkeilläkin?
