Väreilevä kaupunki

Luin eilen loppuun Grégoire Poletin Väreilevän kaupungin (WSOY 2010). Kirjasta jäi ristiriitainen olo. Toisaalta pidin siitä todella paljon, mutta välillä tuli kohtia, joissa teki mieli hypätä yli kokonainen luku. Oliko se nyt sitten hyvä vai ei?

Väreilevä kaupunki kertoo Pariisista, jossa ihmiset linkittyvät toisiinsa erilaisten sattumien kautta. Tarina tapahtuu kuuden päivän aikana, eikä siinä ole varsinaisesti yhtä päähenkilöä. Kirjaa kuvaa hyvin sen esittelyteksti:

Macha ottaa aamuvarhain valokuvan Saint Sulpicen aukion ainoasta valaistusta ikkunasta. Tuokion päästä valo sammuu, ja Macha ottaa toisen kuvan. Hän ei näe miestä ikkunan takana, ei sitä kuinka tämä särki pähkinöitä, sai sairaskohtauksen, kaatui ja lamppu rikkoutui. Miehen nimi on Henri, ja siirrymme seuraamaan hänen hautajaistensa järjestelyjä. Hautausurakoitsija on rakastunut tyttöön, joka paljastuu Henrin tyttärenpojan tyttöystäväksi, jonka pianistinura ei ota käynnistyäkseen toisin kuin ensikonserttiinsa valmistautuvan Isabellen, jonka isä tuntee Machan galleristiystävän, joka ihastuu Héloïseen, joka suunnittelee Henrin kuoleman aamuna häitään Saint Sulpicen kirkossa, jonka aukiolla on aina paljon puluja, joita Philippe kuvaa kirjassaan, jota France näkee naisen lukevan metrossa…

Pidin Poletin kerrontatyylistä, jossa ihmiset ja tapahtumat risteävät. Tyyli on elokuvamainen; lyhyitä episodeja eri ihmisten näkökulmista. Polet kuvailee tarkasti pieniä yksityiskohtia, ja tarina kulkee ristiin rastiin Pariisin katuja.

Alkuvaiheessa kirjan kerronta on kepeää ja luvut lyhyitä. Keskivaiheilla tarinaa henkilöt alkavat käydä filosofisia keskusteluja taiteesta ja elämän tarkoituksesta.  Alun soljuva tyyli muuttuu yhtäkkiä mutkikkaiksi ja pitkiksi monologeiksi. Hämmentävää. Tällaisten lukujen kohdalla kirja alkoi myös tuntua pitkähköltä (yli 400 sivua).

Kaikesta huolimatta tarina on kirjoitettu taitavasti, ja sen kautta pääsee sujahtamaan Pariisin kaduille. Suosittelen pienellä varauksella.

Jos Pariisi kiinnostaa, niin myös Céline Curiolin Viimeinen kuulutus (Otava 2005) on tarkistamisen arvoinen. Luin kirjan vähän aikaa sitten ja pidin sen ”ámeliemaisesta” tyylistä.  Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka työskentelee kuuluttajana Gare du Nordin juna-asemalla Pariisissa. Kerrontatapa on hyvin erikoinen: siinä ei ole yhtään vuorosanaa, vaan kaikki puhe on upotettu tekstin lomaan. Esimerkiksi tämä kirja-arvio valottaa kirjaa tarkemmin.