Luin viime viikolla kirjan, jota oli pakko ahmia yhä enemmän, mitä vähemmän sitä oli jäljellä. Luin teosta lopulta lauantaina 5-6 tuntia, kun en raaskinut laskea sitä enää käsistäni.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo (Gummerus 2005) kertoo Claresta ja Henrystä. Kun he avioituvat, heillä on ikäeroa 8 vuotta. Kun he tapasivat ensimmäisen kerran, Claire oli kuusivuotias ja Henry 36. Tämä on mahdollista siksi, että Henry kärsii aikasiirtymähäiriöstä – hän tempautuu omasta nykyhetkestään sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.

Aikamatkailun laukaisee yleensä stressi tai muut tunnekuohut, ja Henry saattaa päätyä mihin tahansa aikaan tai paikkaan. Erityisen hankalaksi tilanteen tekee se, että hän ilmestyy aina ilkialasti. Henry myös kohtaa aikamatkoillaan oman itsensä nuorempana ja vanhempana, ja esimerkiksi opettaa nuoremmalle itselleen keinoja selviytyä matkailusta.

Clare on rikkaan perheen tytär ja taiteilija, joka odottaa Henryä kotona, kun tämä on poissa minuutteja, tunteja tai päiviä. Lapsena Clare ihailee Henryä, teini-ikäisenä ihastuu tähän ja aikuisena rakastuu ja menee tämän kanssa naimisiin.

Tarinaa kerrotaan sekä Claren että Henryn näkökulmasta. Tarina etenee periaatteessa kronologisesti, mutta palaset loksahtelevat kohdalleen vasta, kun kertomus etenee. Siinä piilee myös kirjan koukuttavuus: mutta mihin seuraava aikamatka johtaa?

Teos etenee hyvin omalla painollaan, mutta sitä olisi pystynyt tiivistämäänkin. Kirjassa on nimittäin noin 650 sivua. Sivumäärää ei kuitenkaan kannata pelästyä – kuten sanoin, kirja imaisi ainakin minut täysillä mukaan.

Aikamatkustajan vaimo on yhdysvaltalaisen Audrey Niffeneggerin esikoisteos. Kirja on ollut ehdokkaana ainakin seitsemän kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja voittanut kaksi niistä. Siitä on myös tehty elokuva, joka ilmestyi vuonna 2009. Pääosissa ovat Rachel McAdams ja Eric Bana.