Behind every stack of book is a flood of knlowledge

Pahoittelut jo etukäteen otsikosta, josta tulee lähinnä mieleen Pinterestin deep quotes-osasto. Sorruin siihen, koska.. it’s still true!

En osannut ennen arvostaa intoani lukemiseen. Meillä ei ollut lapsuudessani televisiota kotona, eikä ole itse asiassa vieläkään. Totuin siis viihdyttämään itseäni lukemisen, piirtämisen ja mielikuvitukseni avulla. Luin varmaan kaikki lähikirjastoni lasten- ja nuortenkirjat läpi, tutustuin mangaan ja luin jo viitosluokkalaisena karuja elämäkertoja ja selviytymistarinoita keskitysleireiltä. Sain kuulla kuudennella luokalla olevani outo, kun halusin keskustella näistä mieltäni askarruttavista kauheuksista. Wonder why..

Joka tapauksessa lukeminen oli minulle aina ilo ja ennen kaikkea hyvin vaivatonta, kunhan tarttui kirjaan ja se oli siinä. Kunnes se ei enää ollutkaan. Lukion aloitettuani ”vapaa-ajan” lukemiseni hiipui asteittain. Tuntui, ettei sille ollut aikaa, enkä tiennyt minkälaista kirjallistuutta halusin lukea. Vaikka olin lukenut nuorena kirjoja aikuisten osastolta, tuntui siltä, että saisin 16-vuotiaana lukea vain aikuisten fiksuja kirjoja. Tuli ähky ja tunsin itseni sokeaksi ja kädettömäksi, kunnes eräänä päivänä huomasin, ettei minua oikeastaan huvittanut enää lainkaan tarttua kirjaan.
Se tuntui pahalta, kuin osa identiteetistäni olisi viety pois. Miten niin ei muka huvita lukea ja oppia uutta? Kertoa jänniä faktoja kavereille ja viettää viikonloppuja kirjastossa, sukeltaa tarinoihin ja imeytyä kirjoittajan tekstin vietäväksi.

Tätä synkkää ja minulle täysin tuntematonta ajanjaksoa kesti arviolta kaksi vuotta, kunnes tänä keväänä huomasin tutun tunteen; mun tekee mieli lukea, tekee mieli mennä kirjastoon ja viettää siellä niin maan prkl kauan aikaa, että muutun itsekin kirjan muotoiseksi.

Tästä innostuneena näpyttelin goodreads.com:in esiin, etsin itse netistä kiinnostavia kirjoja, sekä päivitin jopa facebook-statuksen pyytäen lukuvinkkejä.
Viimeisin osoittautui aikamoiseksi kirjasaaliin kerääjäksi. Paha vain, että kun on tottunut löytämään itse kirjansa, muiden ehdotukset tuntuivat jotenkin vääriltä! Oma väyläni hyvien kirjojen syliin tapahtuu yhdistämällä oikeassa suhteessa hiplailua, tutkailua, muutaman sivun lukemista, lukijan syynäämistä sekä tiettyä annosta onnekasta sattumaa, siksi marssinkin tänään kirjastoon ja tein sen like in the good old days. Tuntui hyvältä.

Luettuani pelkästään pääsykoekirjoja viisi kuukautta, en halunnut puhtaasti tieteellistä tekstiä sisältäviä teoksia. Lisäksi pseudorunollinen pohdinta ja chick lit ovat ehdottomalla no! no! por favor no! -listalla. Jotakin (toivottavasti) sivistävää tarttui kuitenkin mukaani.

Pyrin lukemaan kirjat yleensä alkuperäiskielellään (kuten swahili ja ruotsi, no EI nyt sentään) englanniksi ja suomeksi, mutta Kirjasto10 valikoima ei varsinaisesti päätä huimannut tarjonnallaan. Donna Tarttin Goldfinchiä olen syynännyt useaan otteeseen kirjakaupassa, mutta sen osuttua käteeni suomennettuna en sanonut ei. Sitä paitsi Tikli kuulostaa aivan yhtä kutkuttavalta, onhan suomennoskin aina täysin oma taiteenlajinsa.

Kuten sanottua, olen hyvin tarkka siitä mitä luen. Lukeminen on minulle opintoprosessi sekä nautinto samaan aikaan, jolloin en koe, että haluaisin täyttää itseäni millään  nooh ihan ok:lla. Siksi jätän kirjan surutta kesken, jos se ei miellytä. (Asia, jota jotkut eivät voi millään ymmärtää. Ei se mitään, meitä on moneen karjavaunuun).

Kuva hundra procenter lavastettu. Kuka ihme muka lukee jalat seinää vasten? Ellei tietysti sänky ole leveämpi kuin omani, pääni retkotti kiusallisesti laidan ylitse sommitellessani tätä otosta.

Palaan tuomarin nuija virtuaalisessa kourassani asiaan, kun olen saanut luettua nämä teokset. Mielipiteeni tulee olemaan täysin puolueellinen.

Loppukaneettina totan vielä, että kaikelle on aikansa. Jos minulle tulevaisuudessa iskee vielä kuiva kausi lukemisen suhteen eikä tee mieli, ei huvita, niin sillä lailla on tehtävä tai jätettävä tekemättä. No stress zone.

Aw man it feels good to be back!