pettymys

Pettymyksiä, milloinhan näihin tottuu?

Mies, 4lapsen isä,  facebookissa:

” Meinaakko että toisit parin kk ikästä yöksi mulle hoitoon? Sehän syö tissiä sillon vielä?? En minä oo ikinä ollu sellasen imeväisikäsen kanssa yksin kovin montaa tuntia.. ”

Ja muuten tiedoksi, en ole minäkään koskaan ollut imeväisikäisen kanssa yksinäni montaa tuntia. Sehän ei tarkoita ettei minusta olisi siihen. Mitenhän tuon Miehen saisi uskomaan itseensä vähän enemmän?

(Eikä kovin pientä voi pitkäksi aikaa viedäkkään hoitoon, sitähän tulee äidillä ikävä ja tissit räjähtää maidosta)

• ” Luulekko että mun on helppo edelleenkään päästää irti siitä, että mun lapset piti olla tehty ja elämä piti alkaa helpottaa… Melko erilaiselta näyttää tulevaisuus nyt. ”

   
  ” Mistä saiski sellasta positiivista energiaa, jolla sais päänsä käännettyä, että juu, tätä mä just halusin… ”
   
   

Tämä katkeran oloinen tilitys ei nostanut mielialaa kovinkaan korkealle. Ei tainnutkaan olla kyse luottamuksesta itseensä vauvan hoidossa? Ilmeisesti jos tahdon lenkille synnytettyäni, tai rauhassa kiertelemään kauppoihin, tai vaikka sille yhdelle siiderille kesäiltana, lapsenvahtia on turha kysellä hänestä..

Onnistuneesti olen jälleen valehdellut itselleni ja pyöritellyt kaikenlaisia kuvitelmia päässäni. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa? Minä oikeasti toivoin että Mies haluaisi meidät luokseen asumaan, toisaalta tiesin/arvasin ettei tämä fiilis pysyisi hänellä kauaa ja taas parin viikon jälkeen mieli muuttuu.

Yksi asia on kuitenkin varma, minun positiivinen energiani on tipotiessään. Se on taas kuollut ja kuopattu, mutta tiedän että se palaa. En tiedä milloin, mutta ompahan mitä odottaa.