itkemisestä ja hormooneista

Olin kyllä kuullut, että raskaana olevat ja synnyttäneet olisivat tavanomaista herkempiä itkemään. Yksi eniten epämukavimmista asioista, joita tiedän, on itkeä toisen ihmisen nähden. Tätä olen nyt viikko sairaalasta kotiutumisen jälkeen harrastanut turhankin usein.

Alla keinoja välttää itkemistä

Kun kaikki mahdollinen itkettää, on parempi pysyä sisätiloissa, ja toivoa ettei kukaan kahvivieraista sano mitään ikävää, tai mitään, mikä toisi mieleesi jotain ikävää. Televisiota katsellessa (yksi uusista ajanviettotavoista) kaukosäädin on hyvä olla lähellä, että voi vaihtaa kanavaa, mikäli ohjelmassa näkyy jotain mikä saa sinut itkemään, tai tuo mieleesi jotain mikä itkettää. Yksin kotona ollessa on parempi keksiä jotain tekemistä, koska muuten jää liikaa aikaa miettiä elämää ja itkeä sitten sitä. Tai jotain muuta. Kun kyyneleet alkavat nousta ja tunnet kasvoille nousevan kuumotuksen, vedä syvää henkeä ja puhalla pitkään. Myös silmien räpyttelystä saattaa olla apua.

Nämä keinot eivät aina kuitenkaan auta…

Sairaalassa itkin, sillä luulin ettemme pääsekkään kotiin Pikkulikan nousseiden bilirubiini arvojen vuoksi. Hetkeä myöhemmin itkin sitä, että Pikkulikka ei lopettanut itkemistä, eikä mikään tuntunut auttavan. Lopulta kun Mies tuli hakemaan meitä, itkin sitä, että piti lähteä kotiin. Se tuntui yhtäkkiä todella pelottavalta.

Lastani katsellessa saatan pillahtaa itkuun. Hän on niin mahtava, ja kaunis, pieni ja hauras. Toisaalta Hän ansaitsisi paljon enemmän kuin mitä pystyn hänelle antamaan. Itken myös kun Mies pitää Pikkulikkaa sylissä, ja näyttää välittävänsä, halailee ja hyssyttelee. Se ei ole surullista ollenkaan, mutta se tekee minut surulliseksi. En tiedä miksi.

Raskauteni puolivälissä, parikin ihmistä päätti viisaasti todeta minulle, että ompa hyvä että lapsia oli tulossa vain yksi. Se itketti aina, mutta en kertaakaan itkenyt kenenkään nähden. Ajattelin silloisen itkuisuuden johtuvan hormooneista, ja että synnytyksen jälkeen helpottaisi. Että pahemmaksi ei voisi mennä. Väärin. Tällä hetkellä toivon todella, että tämän pahemmaksi ei voisi mennä. Jo pelkkä kaksosien näkeminen saa minut muistelemaan, ja itkemään. Saati sitten kun ihmiset ottavat asian puheeksi.

Muutamia päiviä sitten olimme joutua ketjukolariin, Pikkulikan kanssa. Itkin koko matkan kotiin, ja vannoin ostavani uuden, turvallisemman auton. Selvisimme säikähdyksellä, mutta tilanne itkettää edelleen. Muistan varmaan loppu ikäni ajatuksen siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Se taas saa ajatukseni onnettomuuksiin, joita voisi tapahtua milloin vain, ihan kotonakin. Ja taas itketään.

Oikeastaan, tällä hetkellä kaikki mahdollinen voi saada minut itkemään. (typerät hormoonit!!!)

Milloin tämä loppuu? ja palaudun takaisin ”kylmäksi” omaksi itsekseni, joka ei itke muiden nähden.