Liikkumaan!

Miehen kanssa on elelty kuin oltaisiin yhdessä, minä siis pyörin hänen nurkissaan. Tätä toisen luona majailua, ja ” miten haluaa ”-kulkemisia helpottaa avainnipussani killuva oven avain.

Raskausajan diabeteksen toteaminen sai aikaan totaali tutkiskelun, niin ruokailutottumuksien, kuin liikunnankin suhteen.

Lenkkeily on jäänyt, kun jalat (nivuset) alkoivat kummallisesti kipuilla jo 1km reippaan kävelyn jälkeen. Elämän tapojani tutkiskeltuani havahduin karuun todellisuuteen. En harrasta mitään liikuntaa! (Näin ei liene ikinä ollut)

Tuumasta toimeen. Miehen lapsilta pieneksi jääneet monot lainaa ja suksetkin löydettiin.

Hiihtohistoriassani ei ole hehkuttamisen varaa. Lapsena inhosin hiihtämistä ylikaiken. Ja nyt uskon tietäväni miksi. Miten kukaan voi pitää hiihtämistä mukavana jos välineet eivät toimi?!

Eli oikeaoppinen suksien pohjien käsittely on kaiken a ja o.

Onneksi Mies paljastui himohiihtäjätksi, jolta löytyi aikaa ja innostusta alkaa leipomaan suksieni pohjia sopiviksi. Kerta toisensa jälkeen.

Ensimmäisellä hiihtoreissulla sukset eivät luistaneet. Olin kuin karavaanari hiihtoladulla. Koin myöskin tasapainoni kadonneet, ja eteneminen oli todella hidasta, mutta plussana ettei jalkoihin sattunut yhtään!

Toisella kerralla oli luistoa, mutta pitoa ei niin millään. Jalat lipsuivat alta. Tämä hiihtoreissu oli hermoja raastava, sillä käytännössä vedin itseäni 8km pelkillä käsillä eteenpäin. Olin valmis nakkaamaan sukset lähimpään ojaan.

” Kolmas kerta toden sanoo! ” väitti Mies. Kolmannella hiihtoreissulla vaihdettiin reittiä ja eteen sattui kunnon alamäki. Tietysti könähdin oikein makeasti ja loppu mäki menikin jalat aura-asennossa. Myöskään hiertävä mono ei kauheasti kannustanut etenemään.

Onneksi aika kultaa muistot, sillä Mies sai vakuutettua minut siitä että haluan vielä kokeilla hiihtämistä. Neljännellä reissulla sukset jo hieman luistivat ja pitojakin löytyi. Ihmeellinen suksien ”tökkiminen” katosi kun pysähdyimme puhdistamaan suksieni pohjat kaarnasta ja muusta ladulle ilmaantuneesta roskasta. Kantapää-laastari esti hiertämisen, ja pääsimme kunnialla laavulle paistamaan makkarat.

Innostuin myös kokeilemaan eri hiihtotyylejä. Pariin otteeseen luistelu-tyylillä kaaduttuani, tulin siihen tulokseen että perinteisellä mennään. 

Mies on itse hiihtänyt vuosia ja hänen menonsa onkin puolet nopeampa kuin minun. Hän kutsuikin hiihto vauhtiani ” retkeily vauhdiksi”. Puolustauduin kertomalla, etten ole hiihtänyt yli 10 vuoteen ja lisäksi raskaana olevana hengästyn helpommin. (raskaus, mikä ihana tekosyy) 

Viime viikkoon  mahtuu vielä yksi hiihtoreissu. Siskoni kanssa intouduimme meren jäälle. Tässä reissussa ei ollut mitään negatiivista. Ainoa mieleen jäänyt yksityiskohta on ihana auringon paiste.

Kaiken kaikkiaan suosittelen hiihtämistä kaikille! Se on kivaa, kun sen oikein oivaltaa :)

tai

kun on oikeanlainen vaatetus, oikean laiset sukset ja oikeanlainen voitelu.