Muutamat päivät on vierähtäneet kirjoittamatta.

Nämä päivät sisältävät tiivistettynä hellyyttä, kaipausta, hermoraivareita, sanoja joita  ei saa takaisin. Elämää.

Eilen kerroin nuoremmille sisaruksilleni vauvoista.

Pikkusisko ja -veli ottivat asian oikeinkin iloisesti. Veli(12) halasi minua, poistuessaan paikalta. Pikkusiskon(15) suurin huoli kuulosti olevan se etten minä saisi muuttaa miehen luo. Sisko ei luonnolisesti tiedä tilanteestamme ja pelkäsi että lähden miehen luo naapuri kunnan puolelle.

Tätikin oli paikalla, sattumalta ja Hänenkin ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun kerroinettä vauvoja on ulossa kaksi.

Kuinka saankaan olla iloinen, ja kiitollinen ihanasta perheestäni!

Uskaltuduin myös ostamaan ensimmäiset äitiyshousuni, kirpparilta kun sattui halvalla löytymäään. Ei minulla ole hajuakaan milloin tuo massu alkaa kasvaa,muta olempa nyt hieman varautuneempi.

Olin suorastaan yllättänyt, kun Äitini kertoi kulkevansa kaupoissa ”sormet sykkyrällä” kopeloiden pienten lasten vaatteita 😀 ei ollut vielä mitään ostanut, kun ei tiedetä ovatko tyttöjä vai poikia, vaikko molemmat.

Myöhemmin sisko kertoi äidin jo ostaneen ”veden-lämpö-mittarin” että kun ”kaksoset” tulevat kylään pitää kylvettää, ja kovasti oli puhunut myös portista portaikkoon, etteivät pääse kiipeilemään.

Jotenkin tuntuu ihanalle että Äiti ajattelee niinkin pitkälle, että toiset jo kiipeilevät portaisiin.

Itse koetan elää päiväkerrallaan. Kyllähän tämä vähän pelottaa, tulevaisuus nimittäin.

Mies ei ole kantaansa vaihtanut ja viimeisimmän ison riidan jälkeen olemme pitäneet yhteyttä lähinnä puhelimitse. Kuulemma kaipaa minua viereensä. Hankalaa ymmärtää miehen käytöstä, kun välillä lähettää niin negatiivista energiaa ja loukkaavia sanoja, ja hetken kuluttua puhuukin vauvoista ja puhuttelee minua mammaksi. Tämä nyt on sitten positiivista viestintää että tullaan silttelemään mahaa, joka siis ei ole pyöreä laisinkaan, vielä.

Nyt syömään(yllättäen), ja joululahja suunnitteluja ohjelmassa. Huomenna ensimmänen neuvola-aika.