Viime yönä ei tullut oikein nukutuksi. Jostakin syystä ei takaraivoon mahdu että olisi tulossa kaksoset. Vuorotellen on nälkä ja vessahätä, ja koettanut tässä pitkin päivää nukkua.

Mieheltä kysyin yöllä nukkumaan mentäessä että vieläkö hän ajattelee että pienet pitäisi abortoida? ”Ei enää kun ne on kerta nähnyt”

Silti huoli tulevaisuudesta paistoi miehen kasvoilta. Hänen alkujärkytyksensä meni nopeammin ohi kuin minun, itse kun ei osaa vauvva arkea muutenkaan odottaa, saatikka pelätä. Kovasti Mies kyseli miten sitä pärjää?

Pakko myöntää, että olin rintarottingilla valmiina kasvattamaan pienokaiseni yksin, mikäli miehestä ei isänroolia ole suorittamaan.

Nyt kun vauvvoja onkin tuplat,

on kaikki itsevarmuuteni ropissut syksyn lehtinä maahan. Miten minulla kädet riittää, saatikka uni, kun vauvvat mahdollisesti nukkuvat ja syövät kokoajan vuorotellen.

Vuosi ilman unta?

Mies vaikuttaa masentuneelta ja lannistuneelta. Minun kanssani oleminen on jonkin sortin kohtalo, ja  pakko.

Tämä tuntuu kamalalta.

Oli tosin huumorintajulleen uskollisena laittanut ”valokuva arvoituksen” vanhemmilleen. Teksti taitaa mennä jotakuinkin, montako sikiötä näet kuvassa? Jännityksellä odotan millaisen vastaan oton pikkuiset saavat tähän toiseen sukuun.

Mies muistuttaakin aina kun joku ystävistäni, tai perheestäni toteaa ihanaa, ettei näe tilanteessa realistina mitään ihanaa.

Jostakin syystä en nyt tunne itseäni ollenkaan hyväksi ihmiseksi. 

Jännitti kovasti ennen ultraa, ja Mies-henkilökin soitti reilua tuntia ennen ja halusi tulla mukaan.

Olin itse positiivisilla fiiliksillä, ja mieskin näytti vähemmän stressaantuneelta.

Sitten laskettiinkin ultra-koneen systeemi alamahalle ja täti tuumasi että ” Oho, näitähän on kaksi! ” lisäsipä siihen perään ” Hetkinen, tarkastetaan ettei ole kolmatta ” Kolmatta ei näkynyt, mutta kahdet ruskuaispussit, joissa molemmissa vahvat sydänäänet.

Loppu päivä onkin mennyt siivillä, olo kuin päähän puupalkilla lyöty. Että tämäkin vielä.

Toki olen iloinen, mutta nyt ei kyllä tiedä ollenkaan miten tulisi suhtautua. Ei tiedä mieskään.

Kaikella on jokin tarkoitus

Jonkin sortin alkushokissa Hän jopa ilmoitti että minun tulisi muuttaa hänen luokseen, ja että me lopettaisimme tämän hölmöilyn ja alkaisimme taas olla kuten aijemmin.

Asiasta koetettu käydä, hermostuneella naurulla sävytettyä toteamista ” Näin kai tässä piti käydä ”

Mies oli ilmoittanut samantien tälle uudelle Nais-ihmiselleen, tilanteesta tekstiviestinä. Hän soittikin sitten illalla, ja ilmeisesti tämä oli viimeinen pisara? Ainakaan Mies ei kovin tyytyväiseltä vaikuttanut. Tuumasi vain että ” Loppu tulos lienee selvä ”

Valitettavasti mies kuulostaa juurikin sille, että minun kanssani oleminen on jonkin sortin vapaaehtoinen pakko, ja niin kai se menee. Hän jää luultavasti loppuiäkseen miettimään tätä toista naista, joka kolisi minua enemmän.

Sielukumppani

Onko täällä sellaista?

Itse en ole uskonut tälläiseen. Uskon vain raakasti niin että on toisilleen sopivia ihmisiä.