Isänpäivät oli ja meni, itse yritin kovasti näyttää reippaalta kakkukahvittelijalta. Isäpuolen kahvitteluilla kävin kaatamassa kahvini salaa lavuaaariin, kun muut eivät nähneet. Kahvi kun ei ole maistunut enää viikkoon.

Päivää ennen isänpäivää tekstailimme lapsen tulevan isän kanssa. Kovasti tuumaili että lasta ei ole mitää järkeä tälläiseen elämän tilanteeseen pukata, se on jopa vastuutonta lasta kohtaan.

Lisäksi taisi arvostella minun perhettäni ja sukulaisiani, jotka ovat pääosin olleet iloisia ja hyväksyvät päätökseni.

Tästäpä aiheutui oikein kunnon hermoraivokohtaus! 

Minähän ajelin raivoissani miehen talolle, että nytpä puhdistetaan vähän ilmaa!! (onneksi kerkesin rauhoittua ajamisen aikana)

Kävimme kävelylenkillä (koska hänen nuorisonsa oli paikalla, ja lasten ei tarvitse kuulla), ja suoritimme ajatusten vaihtoa oikeinkin asiallisesti.

Minä kyllä yritän kovasti hänen näkökulmaansa ymmärtää, mutta aborttia en tee. tämä on päätös. Hän puolestaan ei tuntunut ymmärtävän minun kantaani ollekaan. Vai liekö ei vain halunut kuunnella.

Kävelylenkin jälkeen, pyysi mies minut katsomaan leffaa kanssaan, kunhan saisi lapset unille. Katsottiin leffaa ja söin hieman iltapalaakin. Lähtöä tehdessä alkoi miehen käytös muuttua, Hän tuli lähemmäs kuin aijemmin ja halusi kovasti halata. Yöksihän hän sitten pyysi, ja minä hölmö suostuin. 

Lapsethan eivät olleet moksiskaan siitä että olin siellä, saatika että olin yötä.

Kovasti mietin miksi tuntuu kuitenkin niin hyvälle kun toinen tulee lähelle?

Ja sama toistui isänpäivänä. Minut kutsuttiin syömään isänpäiväkakkua, jonka jälkeen katsottiin leffaa. Koetin kovasti kysellä tästä toisesta naisesta, mutta vastaus oli jotakuinkin ”kaikki on niin hankalaa ja monimutkaista ” Jäin yöksi.

Käsitys joka minulle jäi, on että nainen ei nyt oikein lämpene kun on lapsia eks-vaimolle ja uusi tulossa minulle. 

Minä olen nyt sitten se toinen vaihtoehto,ko?

Miten näitä asioita osaa kukaan ajatella järkevästi?! suorastaan turhauttavaa…

Joka tapauksessa huomenna varhaisultra! Toivottavasti kaikki on kunnossa 🙂

Ainiin, tulihan tässä mieleeni että Mies koetti udella milloin olen ultra ajan varannut. En kertonut, itsepäinen kun olen. Kun on kerran päättänyt ettei halua tulla niin älköön tulko. Vai olisiko sittenkin pitänyt pyytää mukaan? Sitähän minä toivoin kuitenkin…

Varhaisultra aika varattu ensiviikon alulle, kyllä meinaa jo nyt jännittää nähdä mitä siellä massussa oikein on. 

Mieheltä kyselin kiinnostusta mukaan tulemisesta, ilmoitti näin ” Tuskin lähden mukaan. Ei oikein oo fiilikset kohdallaan sen asian suhteen…”

Tämähän oli odotettavissa, mutta silti olin toivonut että olisi tullut mukaan.

Myöhemmin soiteltiin (mies soitti) ja juteltiin ihan arkisista asioista, kunnes mies alkoi jälleen puhua siitä kuinka hänellä on elämä sekaisin ja ahdistaa ja ei tiedä mitä tehdä. Kovasti on kuulostanut juovan viime aikoina.

Oli joku hänen ystävistään jopa kertonut, että tämä tuleva lapsi tulee hänelle maksamaan 30 000 euroa. Täten hän saisi heittää hyvästit kaikille omille haaveilleen ja tulevaisuudelleen n.yleensä..

Itse tunnen henkilökohtaisesti ihmisiä jotka eivät lapsia kykene saamaan, vaikka ovat yrittäneet. Meitä kaikkia ei ole ”siunattu” terveellä ruumiilla. Tokihan on olemassa kaikenlaisia hedelmöitys hoitoja ja tutkimuksia, mutta jos tälläiselle ihmiselle menisi kertomaan että lapsi maksaa 30 000 mahtaisi heistä jokainen pitää sitä pienenä hintana?

Lapsia ei tehdä, heitä saadaan 

Olen myöskin miettinyt että miksi minä en tee tulevan pienokaisen isän elämästä hankalaa, voisin kovasti uhkailla ja huutaa ja noitua ja syyllistää häntä.

Hän on lestadiolais-perheessä kasvanut, joten ihmekkään että hänellä on huono omatunto tehdä lapsi, kun vanhemmat eivät enää ole yhdessä. Helposti saisin ajettua hänet nurkkaan ja tehtyä hänelle sietämättömän huonon olon.

Itse toivoisin että mies kantaisi vastuunsa, kuten asiasta kuullessaan ilmoitti. Tämäkin asia sai uusia tuulia kun mies pahaa oloaan purkaessaan kertoi, että minulla on joku illuusio siitä että hänestä tulee hyvä isä. Hän ei kuulemma välttämättä pysty katkeruudeltaan olemaan edes yhteydessä lapsen synnyttyä.

Totesin hänelle, että on hänen asiansa ja päätöksensä mitä haluaa asian kanssa tehdä. Aikaa n. 9kk miettiä mitä haluaa.

Jos Mies pystyy elämään lopun elämäänsä tietäen että hänellä on lapsi, eikä tahdo olla missään tekemisissä, on Hän sellainen ihminen jota en kaipaa elämääni.

En usko että lapsenikaan sellaista ihmistä elämäänsä tarvitsee.

Miehen kipattua kaikki paha olonsa niskaani, aloin pohtia kovasti mistä kaikesta minä joudun luopumaan?

Tuskin tänä talvena lähden lautailemaan ja ensi kesänä tuskin ostan kauan haaveilemaani moottoripyörää. Haaveiluni pääsystä ulkomaille mahtaa jäädä, sillä nyt kaikki rahat menevät säästöön.

Kaiken tämän voin tehdä myöhemminkin.

Nyt laitan joululaulut soimaan ja aloitan ensimmäiset jouluaskartelut, vähän positiivista energiaa ilmaan 🙂