Shokin jälkeen

Viime yönä ei tullut oikein nukutuksi. Jostakin syystä ei takaraivoon mahdu että olisi tulossa kaksoset. Vuorotellen on nälkä ja vessahätä, ja koettanut tässä pitkin päivää nukkua.

Mieheltä kysyin yöllä nukkumaan mentäessä että vieläkö hän ajattelee että pienet pitäisi abortoida? ”Ei enää kun ne on kerta nähnyt”

Silti huoli tulevaisuudesta paistoi miehen kasvoilta. Hänen alkujärkytyksensä meni nopeammin ohi kuin minun, itse kun ei osaa vauvva arkea muutenkaan odottaa, saatikka pelätä. Kovasti Mies kyseli miten sitä pärjää?

Pakko myöntää, että olin rintarottingilla valmiina kasvattamaan pienokaiseni yksin, mikäli miehestä ei isänroolia ole suorittamaan.

Nyt kun vauvvoja onkin tuplat,

on kaikki itsevarmuuteni ropissut syksyn lehtinä maahan. Miten minulla kädet riittää, saatikka uni, kun vauvvat mahdollisesti nukkuvat ja syövät kokoajan vuorotellen.

Vuosi ilman unta?

Mies vaikuttaa masentuneelta ja lannistuneelta. Minun kanssani oleminen on jonkin sortin kohtalo, ja  pakko.

Tämä tuntuu kamalalta.

Oli tosin huumorintajulleen uskollisena laittanut ”valokuva arvoituksen” vanhemmilleen. Teksti taitaa mennä jotakuinkin, montako sikiötä näet kuvassa? Jännityksellä odotan millaisen vastaan oton pikkuiset saavat tähän toiseen sukuun.

Mies muistuttaakin aina kun joku ystävistäni, tai perheestäni toteaa ihanaa, ettei näe tilanteessa realistina mitään ihanaa.

Jostakin syystä en nyt tunne itseäni ollenkaan hyväksi ihmiseksi.