Suhteettoman suhteellista

27.6.2018 minnamarilin

Totuus tekee kipeää

Muutamia päiviä sitten postasin pitkän kirjoituksen kokemuksistani suhteessa. Poistin kirjoituksen erään ihmisen pyynnöstä tai pikemminkin vaatimuksesta. Ne, ketkä ehtivät kirjoituksen lukea, tietävät, mistä oli kysymys. Kirjoitin tekstin omista kokemuksistani, omasta näkökulmastani ja omasta puolestani. Ja kuten kaikilla ihmissuhdetapahtumilla, tälläkin on siis kaksi puolta. Erään ihmisen mielestä olin kirjoittanut tekstin yksipuolisesti (totta kai, omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta olikin kysymys). Erään ihmisen mielestä tällä tavoin loukkasin toisen ihmisen kunniaa, jättämällä ulkopuolelle toisen ihmisen näkemykset. Kehotin kertomaan näitä näkemyksiä, olin valmis lisäämään ne tekstiin. Tiedän, etteivät tarinat ole mustavalkoisia tai yksipuolisia. Olisin ollut valmis ottamaan toisenkin näkökulman omaan kirjoitukseeni. Tämän ollessa erään ihmisen mielestä tarpeetonta ja että vaihtoehdot ovat joko poistaa koko teksti tai asioida virkaihmisten kanssa, tein kuten vaadittiin: poistin tekstin. Eräiden ihmisten kanssa väittely tai keskustelu, omien näkemysten puolustelu on mahdotonta eikä johda mihinkään. Ja eräiden ihmisten kanssa ollessa tekemisissä on toisinaan parasta asettua altavastaajan asemaan. Alistua.

Vaikka tiesin ja tiedän, ettei omien kokemusten jakaminen ja sanoittaminen ole rikollista, en koe mielekkääksi taistella ihmisen kanssa, joka ei kykene hyväksymään totuutta raakana. Lain mukaan kunnianloukkaus on kyseessä silloin, kun esittää valheellista tietoa tai vihjailua. Kuitenkaan yhtäkään kirjoittamaani lausetta ei edes eräs ihminen kyennyt nimeämään valheelliseksi. Ainoa asia, joka vaivasi, oli se, että tekstistä puuttui toinen näkökulma. Se näkökulma, jonka mukaan minä, omien kokemusteni kirjoittaja, olen viallinen. Se, että mikään kirjoituksessani esille tuotu tapahtuma ei olisi tapahtunut, jollen minä olisi niin ärsyttävä, niin vaikea, niin väärin toiminut. Tekstistäni puuttui näkökulma siitä, että olen syyllinen tapahtumiin, joita on tapahtunut. Eräiden ihmisten mielestä on tärkeää, että asioille löydetään syyllinen.

Olisin siis voinut ja ehkä halunnutkin lisätä kirjoitukseeni sen näkökulman, millainen minä olen ollut tapahtumissa, joista kerroin. Sehän olisi saanut tekstin eloon ihan eri tavalla. Mutta se ei ollut riittävää, teksti tuli poistaa kokonaan. Eräs ihminen koki tekstini häpäisevänä, olin repinyt auki ja jakanut maailmalle asioita, jotka koetaan häpeällisinä. Tekstissäni en nimitellyt, en haukkunut, en syytellyt. Kerroin kaiken raakana, sellaisena kuin se on. Kirjoitin myös sanatarkasti näin:

”…Niin vaikea ja ärsyttävä olin. En koskaan kyseenalaistanut tätä. Otin kaikki sanat osaksi persoonaani. Elin elämääni uskoen, että olen jatkuvasti viallinen, vaikea ja ärsyttävä. Uskoin, että jostakin persoonani syystä en osannut elää elämää siten, että se voisi olla hyvää, siten, että voisin riittää kenellekään. Olin niin huono kaikessa, kaikki mitä tein meni väärin…”

Olin kuullut olevani ärsyttävä tuhansia kertoja, silloinkin kun en oikeastaan vielä edes ollut. Olin ärsyttävä, olin omaksunut sen osaksi persoonaani. Lopulta olin ärsyttävä oikein olan takaa. Ärsytin ja ärsytin oikein tarkoituksella ja kaikilla mahdollisilla keinoilla, jotka taisin. Sen tarkoituksena oli laukaista tilanne, päästä siihen lopputulokseen, johon oltaisiin tultu joka tapauksessa. Mitä nopeammin koko tilanne oli ohi, sen parempi. Eräät ihmiset eivät näe asioiden vivahteita, eivät kykene näkemään sitä, mitä sanotaan (tai kirjoitetaan). Eräät ihmiset näkevät vain itsensä ja lukevat vain sen, minkä haluavat. Sellaisten kanssa on turhaa jahkata ja perustella. Parempi antaa olla. (Ja olen sitä paitsi vieläkin välillä aika ärsyttävä.)

Totuuden hyväksyminen on vaikeaa. Se on niin pirun hankalaa. Jos joku toinen ihminen esittelee totuuden, sitä ei kykene heti hyväksymään. Totuuden voi hyväksyä vasta, kun oma moraali ja omatunto ovat riittävän kehittyneitä. Toisille se hetki ei koita koskaan. Jos eräät ihmiset tekevät väärin, rikkovat lakia tai satuttavat muita, he löytävät syyllisen ulkopuolelta. Eräiden ihmisten moraali on niin heikko, etteivät he kykene täysin hyväksymään totuutta, tekemäänsä vääryyttä, koskaan. He selittelevät asiaa parhain päin, pyytävät anteeksi, mutta eivät koskaan ota täyttä vastuuta omista teoistaan tai osoita nöyryyttä, eivät ole aidosti pahoillaan. Eräiden ihmisten mielestä he eivät ole syyllistyneet mihinkään, heidät on ajettu tekemään tekojaan. Peili ei heijasta.

Tiedän, että julkaisemani tekstin vuoksi, minua syyllistetään vielä monet kerrat, minusta puhutaan ihmisille pahaa, kaivetaan esiin tekemiäni virheitä ja puhutaan niistä ihmisille, keksitään ehkä valheitakin. Tiesin sen jo, kun tekstiä kirjoitin ja jos eräs ihminen sen lukee. Otin sen riskin, koska koin, että kokemukseni oli tärkeä ja että se koskettaa monia muitakin. Kirjoitin totuuden ja kannan vastuun siitä sekä seurauksista. Kannan vastuun siitä, että eräät ihmiset saattavat kokea häpeää kirjoitukseni vuoksi. Se häpeä on suurempi kuin muiden ihmisten tuska. Se häpeä oikeuttaa eräät ihmiset jatkamaan vääryyksien tekoa, puhumaan pahaa, mollaamaan, alistamaan ja vähättelemään. Eräillä ihmisillä on siihen oikeus, koska kokevat itsensä häväistyiksi. Olen syyllinen siihen häpeään. Minua syytetään. Otan täyden vastuun jokaisesta sanasta, jonka kirjoitin, koska se oli totuus. Se oli minun totuuteni siitä, mitä on tapahtunut. Olen syyllistynyt siihen.

Eräät ihmiset näkevät itsensä jalustalla, kirkkaimpina tähtinä. Heidän pintaansa tulee kiillottaa, sitä ei saa loata. Tärkeää on näyttää ihmisten silmissä virheettömältä. Olin kirjoituksellani loannut. Raaputtanut pintaan naarmun. Heittänyt kuravelliä päälle. Teksti haluttiin pois silmistä, sillä joku voisi osata yhdistää (monikin omista ystävistäni osasi) tapahtumat ja kertomani muihin ihmisiin. Ikiaikainen suomalainen pelko ”mitä naapuritkin ajattelee”. Eräät ihmiset eivät kykene näkemään itseään kokonaisena ihmisenä: ihmisenä, jossa on hyvää ja jossa on pahaa, joka tekee oikein ja joka tekee väärin. Eräät ihmiset eivät hyväksy sitä, että heissä on virheitä, että he ovat inhimillisiä. Tai ainakaan kukaan muu ei saisi sitä tietää. Se on surullista. Onneksi itse ei tarvitse huolehtia olevansa koko ajan täydellinen, kävisi työstä silotella jokaista virhettään. Niitä on paljon.

Totuus on, että totuus tekee kipeää. Jollei anna sen tehdä kipeää, elää valheellisesti. Totuuden hyväksyminen sattuu ja vasta kun on sattunut, voi alkaa voida paremmin.

Pyydän anteeksi, jos teksti, johon olen viitannut, on loukannut jotakuta tai jos tällä kirjoituksellani satutan. Muistutan kuitenkin, että jos se tuntuu, se on yleensä totta. Joku osa osuu niin kipeästi sisimpään, koska se on totta, koskettaa henkilökohtaisesti. Satuttaminen ei kuitenkaan ole tarkoitus ja siitä tulee olla pahoillaan.

PS. Eräät ihmiset eivät ole kiinnostuneita minusta tai tekemisistäni. Silti he tietävät minun kirjoittavan blogia, seuraavat jokaista tekemistäni ja tietävät mitä teen ja kenen kanssa. Tällaiset ihmiset myöskin kommentoivat näitä tekemisiäni alentavin, halventavin ja vähättelevin sanoin. Eräille ihmisille on olemassa määritelmä ja termi. Jätän sen kirjoittamatta.

suhteet oma-elama oma-elama ajattelin-tanaan

26.6.2018 minnamarilin

Dear alter ego, what the fuck are you doing?

Edellistä pitkää postaustani kirjoitin monta viikkoa, mietin onko järkevää kertoa elämän kipeimmistä kokemuksista. Kunnes jälleen tapahtui jotakin, joka sai mut ajattelemaan et mitä hittoa, miksi ei. Ne kokemukset on muokanneet mua aivan järjettömän paljon, muuttaneet mun persoonaani ja tehneet musta sellaisen, joka tänä päivänä oon. Joskus ajattelen katkerana sitä, miten erilainen voisin olla ilman kaikkea, mitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Haaveilen siitä, että olisin edelleen yhtä naiivi, elämään positiivisemmin suhtautuva, itselleni armollisempi tyttö. Mutta en ole. Ja hiljalleen hyväksyn sen, että elämä on koulinut ehkä liikaakin. Mutta mitä positiiviseen maailmankuaan tulee, siitä oon taas päässyt jyvälle. Oon oppinut pitämään hauskaa ja murehtimaan vähemmän. On taas päässyt kosketuksiin omaan sisimpääni sekä omaan intuitiooni, oon alkanut tutkailla maailmaa vähän hauskemmat rillit nenällä.

Nuorena ja hulluun rakkauteen höpsähtäneenä pikkumirkkuna en osannut edes ajatella, että mulla olisi minkäänlaista potentiaalia miesten iskemiseen. Olin tottunut olemaan hiljainen ja vaisu, omaa sydänkäpyäni siveästi ajatteleva ja jälkeenpäin kuultuna kuitenkin monen miehen ihailun kohteena ollut soma, pieni tyttönen. En ajatellut, että olisin muiden miesten silmissä mitenkään kiinnostava. Elin kiltisti, en koskaan flirttaillut tai edes yrittänyt tutustua muihin miehiin. Nuorena alkanut epäterve parisuhde sai mut luulemaan, etten ole mitään enkä kukaan. Nykyäänkin arkielämässä, tavallisena päivänä oon varsin tylsä ja rauhallinen, ihan vaan tavallinen nainen tavallisessa arjessa, joka ei pidä itsestään turhaa meteliä. Iän mukanaan tuoma varmuus on kuitenkin saanut mussa aikaan sellaisen kummallisen ominaisuuden kehittymisen: miesten pokailu.

Voisi sanoa, että mulle on kehittynyt eräänlainen alter ego. Yleensä se rimpuilee tiensä esille muutaman siiderin jälkeen, vaikka on tuo tutussa seurueessa yllättäen noussut pintaan ihan vesiselvänäkin. Baari-illat kuitenkin on saaneet aivan uuden ulottuvuuden toisen persoonani avustuksella. Harvat siitä tietää ja vielä harvemmat pääsevät sen kokemaan. Mutta mä tiedän ja oon kokenut kaikki alter egoni metkut.

Se alkoi salakavalasti. Ero lapsen isästä ja hetken hiljaiselo. Sitten elämäni ensimmäinen yhden illan juttu baari-illan päätteeksi, jota en osannut käsitellä yhden illan juttuna, ihan uutta mulle. Koska olin ollut pitkässä, hankalassa parisuhteessa ja elänyt perhe-elämää, kuvittelin, että tästä jutusta tulisi nyt parisuhde. Ja niin siitä tavallaan tuli, kunnes aloin syystä tai toisesta ajattelemaan, että sehän oli vaan jokin hairahdus, laastari, YHDEN ILLAN JUTTU. Mutta olin jo antanut miehelle sekä itselleni käsityksen parisuhteesta ja jouduin tuottamaan pettymyksen molemmille, pakenemaan häpeillen ja anteeksi pyydellen. Seuraava yhden illan juttu jatkui seksisuhteena niin kauan kunnes aloin itse kehittelemään utopistisia tunteita ihan väärää ihmistä kohtaan. Otin kunnolla turpiini. Kolmannen käsittelin puhtaana yhden illan juttuna. Siihen se jäi, yksi kaunis kokemus, eikä kumpikaan haikaillut toista. Neljännellä kerralla törmäsin mieheen, joka odotti niin paljon, mutta annoin niin vähän. En halunnut sitoutua eikä mies ollut oikea… … Aloin tutustua miehiin, jutella, flirttailla. Ja niin alter egoni kasvoi, sille kehittyi uusia taitoja, keinoja ja kykyjä. Se yllätti mut tilanteissa, joissa itse olin vain sivusta seuraajana, kun alter ego vei.

Ekan kerran havahduin hämmentyneenä alter egoni toimintaan iskettyäni tuttavapiiriin kuuluvan miehen. Olin todennut miehelle, että me lähdetään täältä yhdessä ja kesäisinä aamuyön tunteina talutin tän ihmisen kotiini. Niin vain tein ja se toimi. Seuraavat päivät ihmettelin, mikä hitto muhun on mennyt. Enhän mä nyt tällaista tee, en oo oma itseni. Niin vain tein, ja nautin jokaisesta sekuntista. Hymy ei hyytynyt moneen päivään. Ja sen jälkeen olen huomannut alter egoni itsevarmuuden kasvavan ja pyrkivän esille yhä useammin. Konkreettisimpana esimerkkinä täysin tuntemattomalle miehelle pilkun aikaan esittämäni kysymys ”Lähekkö meille nyt?” (Kaunistelin kysymystä vähän, koska alkuperäinen kysymys oli hieman rujo.) Ja tämäkin mies lähti. Tartuin häntä kädestä kiinni ja niin mentiin taas, alter egoni, minä ja mies. Ainoa tilanne, jossa suostun enää olemaan kolmantena pyöränä.

Mitä alter egoni on mulle sitten opettanut tässä sinkkuelämän viidakossa

Poistu mukavuusalueelta – Kotona on kivaa, mutta kuka sut sieltä hakee? Ei varmana kukaan. Jossei ala käydä ihmisten ilmoilla, on turha mouruta kotonaan, kun ”mä en koskaan tapaa ketään ja kukaan ei halua tutustua muhun”.
Opettele puhumaan – Tinder, tuo kotiin lukkiutuneiden sinkkuihmisten pelastus (ja painajainen). Tosiasiassa tinder on aivan loistava väline. Jos on elänyt kuivaa kautta jo pidemmän tovin, voi tinderissä alkaa hyvin terästää keskustelutaitojaan ja oppia vastapuoleltakin jos jonkinmoisia jäänmurtajia. En kuitenkaan suosittele ottamaan omaan käyttöön mm. seuraavia: Kukko huuleen? Paljos tykkäät seksistä?
Ole pitelemätön – Siis kuuntele, mitä alter ego yrittää kertoa. Voisi sanoa, että seuraa intuitiotasi. Jos jokin ääni sisällä sanoo, että flirttaile tai mene juttelemaan, TEE NIIN. Tutustu ihmisiin, katso maailmaa avoimesti, hymyile ja naura. Älä jarruttele, silloin pysyy vaan paikallaan ja lopulta renkaat kaivaa syvän kuopan, jossa pysytkin piilossa.
Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? – Älä pelkää, ainakaan et voi menettää mitään. Ajattele: jos menet juttelemaan tai ihan suoraan ehdottamaan, mitä voi tapahtua? Joko saat pakit tai sitten tapahtuu jotakin kaunista. Mutta jos et mene, et saa yhtään mitään muuta kuin ajatuksen ”mitä jos”. Voit nyyhkiä yksin nurkassa. Ei ole miehen työ tehdä aloitetta ja sitä paitsi aristeleva, välttelevä nainen on vaikeasti lähestyttävä.
Ole oma itsesi – Ei oo homma eikä mikään mennä juttelemaan ja esittää jotakin muuta kuin on. Teennäisyys kuitenkin paistaa kilometrin päähän. Opettele tykkäämään itsestäsi, koska se on ainoa asia, mikä sulla varmasti on ja pysyy. Kun viihdyt itsenäsi, kaikki on helpompaa ja ainoo, mikä näkyy kilometrin päähän on positiivinen hehku. On väkivaltaa itseään kohtaan yrittää änkeä johonkin muottiin tai olla jonkin tietynlainen. Oo vaan itsesi ja anna sen näkyä.
Nauti – Kokeilepa katsoa silmiin ja hymyillä tuntemattomalle. Siinä se. Kun antaa, saa. Monessakin mielessä.

Mun alter egoni on pitelemätön, suorasanainen, villi. Silti se on mussa, siis se on osa mua. Ja mä oon varma, että sellainen on sussakin. Päästä se irti ja katso, mitä tapahtuu. Ehkä sunkin elämästä tulee ainakin vähän vähemmän tylsää. Ehkä alter egon hulluilut saa sut hymyilemään seuraavaksi viikoksi tai ainakin päiväksi. Mun tasaisen tylsä mamma-arki on täynnä hymyn hetkiä, kun ajattelen kaikkea sitä, mihin mun sisimpäni on mua vienyt, ne on mun omia seikkailuja, mun elämää. Välillä tulee turpiin ja välillä tapahtuu jotakin aivan uskomatonta. Jokainen kokemus on kuitenkin rikkaus, vähintäänkin opetus. Älä kysy alter egoltas what the fuck are you doing. Sano sille mieluummin ”so grateful to meet you, let’s be friends”.

suhteet oma-elama seksi oma-elama