Niin, mäkö bloggaan? Tutumpaa tähän asti on ollut blockaaminen, dokaaminen, mokaaminen ja hitaasti hokaaminen. Mutta, että bloggaaminen. Asioiden jakaminen, elämästäni kirjoittaminen. Ideana blogi on ollut omassakin mielessä lukemattomia kertoja. Verbaliikka ja sanojen runsas käyttö kun on lähellä omaa ydintä. Mutta tänään sain sen viimeisen potkun takamukselle, kun jälleen kerran tyylilleni uskollisena, kyynisenä ja mustaa huumoria kylväen, jaoin ystävälleni kuluneen viikonlopun fiiliksiä. Sanotaanko näin, ettei ollut viikonloppu mieluisimmasta päästä. 

”Mää nii nauttisin jos pitäisit blogia ja kirjoittelisit näitä sinne.” 

Itse ajattelen, että kirjoittaisin joka toinen viikonloppu jotakin aivan luokatonta omassa elämässä rämpimisen hankaluutta ja muksun ollessa kotona on vaan useimmiten turvallisen tylsää ja tavallista. Mut se kuulemma resonois muissa mutseissa. Joten why not give it a try.

Aloitetaan siis alusta, minusta, koska tuntuisi typerältä kertoa mistään yhtään pohjustamatta sitä, mistä tässä hommassa oikein on kyse. Oon 31-vuotias kouluikäisen pojan äiti, niin sanottu lähivanhempi. Koulutukseltani oon yo, kosmetologi, sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja, tällä hetkellä työskentelen päihdeasiakkaiden parissa sairaanhoitajana. Lapseni isä on (mikäs muukaan kuin) mun high school sweetheart. Silloin rakastuttiin kovaa, elettiin lujaa, kunnes ei ollut enää kivaa. Lapsi on kuitenkin aito rakkauden hedelmä, joka on 2-vuotiaasta lähtien tottunut elämään kahden kodin arkea. Koettu ”suuri rakkaus” ja parisuhde ongelmineen päivineen lapseni isän kanssa on suuressa määrin muokannut sitä millaisena elämääni elän ja maailmaani näen. Välit ovat edelleen lämpimät, mutta kuten arvata saattaa, myös ristiriitaiset ja toisinaan jopa raastavan haastavat. Nyt takana on seitsemän enemmän tai vähemmän miehetöntä vuotta; joitakin säälittäviä laastareita, epätoimivia parisuhdeviritelmiä, humalapäisiä suosionosoituksia ja hiljaisuudessa loppuneita tapailusuhteita. Näistä ei varmaan kannata sen enempää kertoa, tikulla silmään sitä jne ja on tässä tuoreempiakin virheitä kerrottavana.

Pääsääntöisesti siis elän tavallista yksinhuoltajan arkea, tasapainoilen työn ja kodin välillä ja yritän repiä omaa aikaa kaikkialta. Lapsivapaat viikonloput, ah nuo oman elämäni syvimmät montut ja mokailujen runsauden sarvi, ovat hetkiä, jotka saavat äiti-ihmisen tuntemaan elävänsä; häpeän, syyllisyyden ja ahdistuksen kautta. Sunnuntai-iltaisin nautin lapseni kotiin paluusta 150-prosenttisella vimmalla ja tunnen kiitollisuutta pysyvyydestä, tasaisuudesta ja tietenkin äitiydestä. Ei vaan, oikeasti nautin omasta elämästäni ihan jokaisena päivänä. Toisina enemmän ja toisina vähemmän, mutta jokaisena päivänä jollakin tavalla.

Oon aina luullut olevani parisuhdeihminen. Jotenkin nämä vuodet lapseni isästä eroamisen jälkeen oon kuluttanut siihen, että löytäisin jonkun uuden suuren rakkauden ja auvoisen onnen. Vasta viimeisen vuoden aikana oon käsittänyt, että elämä ei mene niin eikä sen kuulukaan. Se järisyttävä rakkauden, rakastumisen ja rakastamisen kokemus lukioikäisenä ei todennäköisesti tule toistumaan. Ja kun oikein pinnistän ja ajattelen sitä huumaa, en halua sen toistuvankaan: se oli suurimmassa määrin toisen kautta elämistä. Mun suurimman rakkauden tulisi olla minä itse ja vain minä itse olen auvoisesta onnestani vastuussa. Mun pitäisi kuunnella sitä, mitä mä todella tahdon ja kaipaan eikä juosta päättömänä laput silmillä oletetun ihastuksen ja rakkauden perässä. Ja hiljalleen tajuntaani on järkyttänyt sellainen seikka, että enpä taidakaan olla parisuhdeihminen. Kaipaan turvaa ja pysyvyyttä, läheisyyttäkin, mutta en välttämättä parisuhdetta. Olen enemmän kuin tyytyväinen, kun keräilen vain omia (ja lapsen) sukkia nurkista ja ainoa, jolle voin asiasta narista olen minä (ja lapseni). En halua enää elää toisen kautta. Mielelläni eläisin turvallisesti toisen rinnalla, aina hetken kerrallaan. Parisuhde ei välttämättä tuo mulle turvallisuutta, se voisi jopa rikkoa mun turvallisuudentunteeni tässä arjessa. En varmaan ole parisuhdeihminen. Olen turvallisuudentunneihminen.

Siis mitä mä aion tässä blogissani sitten kirjoitella? Luulen, että asiat, jotka eniten kirvoittaa mun kielenkantojani on ihmissuhteet ja niiden haasteet. Se, kun luulen löytäneeni turvallisen rinnalla kulkijan tai edes mukavan halailijan, joka osoittautuukin aivan näädäksi. Joko riippuvaksi, roikkuvaksi parisuhdehaaveilijaksi tai vaan näädäksi. Näädästä aion muuten kertoa lisää. Ihan lähipäivinä, jollen jo tänään. Se on mun viimeisin virheeni tässä täydellisen epätäydellisessä ja suhteettoman suhteellisessa elämässäni.

Minttu

PS. Kasarin lapsena en todellakaan ole mikään tekniikan ihmelapsi. Meillä oli vaan Sega. Siispä blogini ulkoasu tulee olemaan sitä mitä se on siihen asti, kunnes opettelen tekemään kaikkia hienouksia. Vaatii perehtymistä silmälasit päässä ja otsa kurtussa.