Downshiftausta, leppoistamista, elämästä nauttimista, hidasta elämää?

Voi kun osaisi asennoitua elämään samalla tavalla kuin lapset osaavat. Tehdä asioita täysillä ja täydestä sydämestä. Tehdä juuri sitä, mikä tuntuu hyvältä välittämättä muiden mielipiteistä. Ihmetellä luontoa ja hymyillä vieraille. Olla huolehtimatta asioista, joihin itse ei voi vaikuttaa.

Kirjoitin tämän kaksi vuotta sitten. Olin hetkeä aiemmin kokenut siihenastisen elämäni raskaimman kokemuksen, isäni yhtäkkisen ja vakavan sairastumisen. Kuinka ihmeessä silloin kirjoittamani tekstit huokuvat niin paljon elämänhalua ja toiveikkuutta? Tahtoa elää täysillä ja nauttia siitä.

Meidän yhteiskunta perustuu tehokkuuteen, voittojen tuottamiseen ja menestymiseen. Toisaalta viime aikoina on paljon alettu puhua downshiftauksesta, hitaasta elämästä ja kohtuullistamisesta. Onko mitään mieltä elää koko elämä kauheasti stressaten ansaitakseen mainetta, rahaa ja kunniaa? Ansaituilla rahoilla voi sitten hankkia hienon auton ja kalliita vaatteita, ja ylpeillä saavutuksillaan sukujuhlissa. Vaihtoehtoisesti voi vähentää kulutusta ja käyttää enemmän aikaa sosiaaliseen pääomaan eli ihmisiin, kokemuksiin, fyysisen terveyden ylläpitämiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Kyse on yksinkertaisesti arvojen muuttumisesta ja siihen panostamisesta, mikä on itselle merkityksellistä. Idea on kaunis, mutta ei aina niin helppo toteuttaa. Kuluja on tiettyyn pisteeseen saakka helppo karsia. Ostaa vähemmän ja ostaa vain todelliseen tarpeeseen. Tarvitsenko tosiaan tämän tavaran vai kuvittelenko vain tarvitsevani? Selviänkö ilman sitä vai parantaako ostaminen oleellisesti elämänlaatuani? Ruokakustannuksissa voi myös jonkin verran säästää olemalla suunnitelmallinen. On kuitenkin kuluja, joihin ei itse voi kovin paljoa vaikuttaa, esimerkiksi asumisen kustannukset. Jos sattuu työskentelemään alalla, jossa palkka on alle keskitason, vaikka tekisit kuinka ylityötunteja, ja perhekin pitäisi elättää, niin kuinka onnistuu elämän leppoistaminen? Itse olen kova stressaamaan asioita. Jos töitä on paljon, stressaannun, mutta jos töitä ei ole, stressaannun vielä enemmän. Onko mahdollista saavuttaa sellainen ihana tasapaino, jossa työtä on sopivasti, se on mielekästä ja aikaa jää muuhunkin elämään?

Entä, jos kaikki ryhtyisivät leppoistamaan elämäänsä? Toimisiko yhteiskunta silloin? Onko downshiftaus lopulta vähän itsekäs ajatus? Kaikki eivät voi lopettaa tai vähentää työntekoa tai heittäytyä kokonaan uudelle uralle. Kaikki eivät voi muotoilla työstään sellaista, että se olisi mukavaa ja aina mielekästä. Olisiko hyvän elämän ja elämästä nauttimisen salaisuus kuitenkin enemmän kiinni omasta asenteesta? Tyytyväisyydestä siihen, mitä on eikä haikailusta sen perään, mitä ei ole.