Kun hyvän elämän tavoittelu muuttuu suorittamiseksi
Olen viimeisten viiden vuoden aikana lukenut lähes kaikki self help-oppaat, mitä on suomeksi kirjoitettu ja vähän englanninkielisiä siihen päälle. Olen opetellut meditoimaan, syömään keholleni sopivaa ravintoa ja optimoimaan terveyteni. Olen opiskellut tunnelukkoja, käynyt rakkausvalmennuksessa, pohtinut kiintymussuhteiden vaikutusta elämääni, lukenut kuinka kehitytään ihmisenä ja ollaan aivan zen. Olen myös raivannut kotiani hikikarpalot otsalta valuen, koska vain minimalistisessa kodissa mieli lepää ja kaikki paikat pysyvät järjestyksessä. Aamuyön tunteina olen herännyt ahdistukseen siitä, että potentiaalini menee aivan hukkaan, jos en pian keksi, mitä haluan tehdä isona. Koska työnhän pitää olla intohimo. Sellainen, ettei se tunnu työltä. Ikigai.
Itsensä kehittäminen on antoisaa. Myönnän, että lähes jokainen lukemani kirja, kuuntelemani TedTalk-puhe ja opiskelemani verkkokurssi on antanut mielihyvän tunteen uusien ahaa-elämysten myötä. On tyydyttävää tuntea ymmärtävänsä taas hiukan enemmän hyvästä elämästä ja ihmisenä olemisesta. Mutta kun tietystä aihealueesta on luettu kaikki kirjastosta ja äänikirjapalvelusta löytyvä kirjallisuus ja verkkokurssien asiantuntijoiden jutut alkavat toistaa itseään eivätkä anna enää mitään uutta ja aivoja kutkuttavaa, seuraa turhautuminen. Haluan saada kiksejä siitä, että ymmärrän jotain kokonaan uutta!
Nykyään erilaisia verkkokursseja itsensä kehittämisen ja hyvinvoinnin optimoinnin aihealueelta löytyy joka lähtöön. Nämä myös kiinnostavat ihmisiä valtavasti. En sano, että itsensä kehittäminen on pahasta, mutta jos sen lähtökohtana on tunne kelpaamattomuudesta, niin paremman elämän tavoittelusta tuleekin suoritus. Tavoitellessaan hyvää elämää ja merkityksellisyyden kokemusta, kadottaa sen.
Milloin elämisestä ja ihmisenä olemisesta on tullut niin vaikeaa, ettei siitä selviä lukematta satoja oppaita? Milloin rakastamisesta tuli niin mahdotonta, ettei hyvää ihmissuhdetta ole mahdollista saada ilman, että on käsitellyt kaikki haavansa ja avannut tunnelukkonsa? Kelpaako parisuhteeseen vasta silloin, kun työskennellyt omien traumojensa parissa eikä enää toimi tiedostamattaan turvattoman kiintymyssuhdemallin mukaisesti? Eikö parisuhdetta ole mahdollista rakentaa ilman, että on oppinut rakastamaan täydellisesti itseään?
Entä jos onkin ihan ok olla keskeneräinen? Entä jos on ihan ok, että on lapsuudestaan oppinut välttelevän kiintymyssuhdemallin? Entä jos on ihan ok, että on vähän tunnelukkoja? Entä jos on ihan ok tehdä työtä, joka on vain työtä eikä intohimo? Entä jos on ihan ok, että välillä vituttaa? Entä jos on ihan ok, ettei kotona todellakaan jokaisella tavaralla ole paikkaa ja pyykitkin roikkuvat viikon kuivaustelineessä, kun ei saa aikaiseksi viikata niitä kaappiin?
Olen aina sanonut haluavani tehdä jotain merkittävää. Saada osaamisellani aikaan jotain mullistavaa. Ei tavoitteellisuudessa ja kunnianhimossa sinänsä mitään huonoa ole, mutta jos se alkaa valvottaa öisin, on mietittävä miksi tavoittelee sellaista. Olen ennen ajatellut, että jokaisen elämällä on jokin tarkoitus ja jokaisen pitäisi pyrkiä täyttämään potentiaalinsa. Mutta miksi? Jos suhteuttaa asian siihen, että sadan vuoden päästä minua ei muista kukaan. Saatan korkeintaan vilahtaa nimenä jonkun tekemässä sukututkimuksessa. Vaikka saavuttaisin elämässäni jotain merkittävää, niin mitäs minä sillä saavutuksella enää kuolemani jälkeen teen? Voisi ajatella, että ajatus on masentava, mutta minusta se on helpottava. Ei tarvitse olla erityinen, ollakseen kelpaava. Keskiverto on ihan hyvä. Elämälläni ei ole pakko olla mitään sen suurempaa merkitystä, mutta se on silti itselleni ja läheisilleni merkityksellistä.
Ystäväni kysyi, mistä pidän kaikkein eniten. Vastasin, että kaikkein eniten pidän metsässä haahuilusta. Nimenomaan sellaisesta haahuilusta, jolla ei ole mitään päämäärää tai tavoitetta ja missä ei ole tippaakaan suorittamista. Niin, pitääkö kaiken aina olla suorittamista, jos voi vain haahuilla?
