Älypuhelin vei kaiken keskittymiskykyni
Luen kirjaa ja huomaan puhelimen näytölle tulevan ilmoituksen. Pitääpä vilkaista, mitä siinä kerrotaan. Teen ruokaa ja ranteessani tärisee älykellon ruudulle ilmestynyt tieto siitä, että maailmalla on tapahtunut jotain uutisoimisen arvoista. Haen äkkiä puhelimen, jotta voin lukea, mitä on tapahtunut. Haluan tietenkin tietää heti, etten vain putoa kärryiltä, mitä maailmassa tapahtuu! Haluan tietysti lukea heti, mitä joku minulle tuntematon ihminen on kommentoinut toiselle minulle tuntemattomalle henkilölle somessa. Haluan tietysti tietää heti, että joku tuntematon on tykännyt instakuvastani.
Olen ihmetellyt, että keskittymiskykyni on nykyisin ihan nolla. Ennen rakastin kirjojen lukemista ja saatoin helposti hukkua niiden maailmaan useiksi tunneiksi. Saatoin myös tuijotella ikkunasta pitkiä aikoja tekemättä samalla mitään muuta. Lapsena rakastin kiipeämistä kalliolle ja istuskelua siellä ihan vain omien ajatusteni kanssa. Muistan vielä myös ajan, kun keskityin ihailemaan upeaa auringonlaskua sen sijaan, että olisin kuumeisesti yrittänyt ikuistaa sen Instagramia varten. Muistan sen, kun menin ravintolaan ystävän kanssa syömään ja nautin hänen seurastaan sen sijaan, että olisin miettinyt, kuinka puen sanoiksi Facebookiin sen, että olen hei ystävän kanssa syömässä ja mulla on kivaa.
Tunnen itseni typeräksi, kun tajuan, että sekä puhelimeeni että älykellooni tulee jatkuvalla syötöllä ilmoituksia ja minä hölmö reagoin niihin joka kerta. Vaikka en avaisi sen vuoksi puhelinta, niin olen kuitenkin tietoinen, että Facebookissa on nyt tapahtunut jotain, joka minun pitäisi tietää. Heti! Vai pitääkö?
Poistan ensin Facebookin näyttöilmoitukset. Mietin hetken, mistä kaikesta jään nyt paitsi, kun en saa ilmoituksia. Hetken harkinnan jälkeen tulen siihen tulokseen, etten jää mistään paitsi. En ehkä näe jotain keskustelua, joka todennäköisesti saisi minut vain ärsyyntymään. Saattaa minulta mennä jonkun kaverin kiva ja kiinnostava päivitys ohi, mutta toisaalta, voinhan aina kysyä heidän kuulumisiaan silloin kun näen heitä tai olen yhteydessä muulla tapaa. Poistan myös Instagramin ilmoitukset, koska oikeastaan en tee mitään tiedolla, että joku on tykännyt kuvastani tai että joku on julkaissut juuri nyt uutta sisältöä. Hieman vaikeampaa on luopua uutisista. Minulle on tullut iltapäivälehtien ja YLE:n uutispäivitykset ilmoituksena niin kauan kuin muistan. Olen halunnut tietää heti, mitä maailmalla tapahtuu. Mietin, mitä todella saan siitä, että tiedän HETI Suomessa tänään todetun 362 uutta koronatartuntaa tai että Putin on sanonut jotain pelottavaa. Jos ihmiset ovat vielä 15 vuotta sitten selvinneet elämästä siten, että ovat lukeneet uutiset seuraavan päivän lehdestä, niin miksi ihmeessä minun pitäisi saada tietää heti? Hieman ahdistunein mielin poistan myös uutisilmoitukset.
Poistan lopulta kaikki näytölleni tulevat ilmoitukset käytöstä, paitsi sen pikaviestipalvelun, joilla viestin lasteni kanssa. Tulee hiljaista. En tunne ahdistusta vaan vapautta! Kuinka ihanaa on käydä kaupassa aivan rauhassa, kun ei tarvitse koko ajan vilkuilla puhelinta! Ihana hiljaisuus ja rauha!
En tunne ylemmyyttä siitä, että tein jotain suurta ja mahtavaa vaan lähinnä hävettää, etten ole tajunnut sovellusteni ohjailevan minua sen sijaan että valitsisin itse, koska haluan ne avata. Ymmärrän, ettei iso osa ihmisistä ole koskaan pitänyt päällä näin monien eri sovellusten ilmoituksia kuin minä olen. Parempi kai myöhään kuin ei ollenkaan. En aio poistaa puhelimestani ainakaan toistaiseksi somesovelluksia. Moni on niin tehnyt ja kokee suurta mielenrauhaa siitä. Itse en ole vielä valmis siihen enkä tiedä, onko se edes tarpeellista. Jo näinkin pieni ja yksinkertainen teko tuntuu vapauttaneen aikaa ja helpottaneen oloa. Tuntuu ihan hyvälle olla pihalla siitä, mitä maailmalla tapahtuu muille ihmisille juuri nyt.
