Taideterapiaa
Viime syksy oli jokseenkin raskas. Ensin tuli totaalinen uupuminen ja siinä samassa konkurssissa rakas Svante-kissani menehtyi. Nyt jälkikäteen katsoen menin aika sumussa tuon ajan. Suren edelleen kissaani. Hän, nimenomaan hän, ei se, eli kanssani lähes 17 vuotta. Hän oli minulla jo ennen lapsiani. Vaikka tiesin yhteisen ajan olevan tulossa vääjäämättä päätökseen, oli Svanten kunnon nopea romahtaminen shokki. Kaikki kävi niin äkkiä.
Työpsykologi suositteli elämän hankkimista. Ehkä jonkun kivan harrastuksen aloittamista. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, mutta en väsymykseni keskellä jaksanut tehdä mitään sosiaalista. En ole koskaan tuntenut olevani mitenkään erityisen taiteellinen. Olen aina ollut sellainen perus keskivertotyyppi. Olin koulussa ihan hyvä musiikissa, käsitöissä ja kuvaamataidossa, mutta en mitenkään erityisen lahjakas. Jostain syystä tunne siitä, ettei ole mitenkään huippulahjakas, oli saanut jättämään nuo harrastukset, joista kuitenkin lapsena nautti. Viime vuosina olin piirtänyt tai maalannut lähinnä omien lasten pakottamana, ja huomannut että nekin vähät taidot olivat kadonneet vuosien varrella ja piirtämäni teokset aiheuttivat lähinnä huvittunutta naurua. Jostain kumman syystä Svanten kuoleman jälkeen päätin marssia kauppaan ostaman kunnolliset vesivärit ja vesiväripaperia.
Niinpä aloin maalata. Ensin maalasin vain värejä ja harjoittelin vesivärien käyttäytymistä paperilla. Maalasin ja maalasin. Tajusin sen olevan rentouttavaa ja täysin päinvastaista kuin työni, jossa joudun ajatella koko ajan ja olla järjestelmällinen. Maalatessa ei tarvinnut ajatella vaan sai liu’uttaa pensseliä intuitiivisesti ja antaa kuvioiden vaan tulla välittämättä lopputuloksesta. Aloin myös tuntea tyytyväisyyttä lopputuloksista. Oli hienoa saada paperille jotain konkreettista ja nähdä kuinka kerros kerrokselta kuva alkoi tulla esiin. Päätin myös julkaista muutamia maalaamiani kuvia. Tunsin niin suurta ylpeyttä siitä, että sain aikaiseksi jotain muuta kuin epämääräisen etäisesti jotain eläintä muistuttavan tikku-ukko-olennon.
Olen miettinyt paljon, kuinka mieli on esteenä sille, ettei edes uskalla kokeilla jotain, joka voisikin olla tosi kivaa! Lapsena ei tunne rajoitteita vaan on aina yhtä ylpeä siitä mitä tekee on kyse sitten pianon pimputtelusta, nokkahuilulla vanhempien kiduttamisesta tai piirtämisestä. Iän myötä kuitenkin pään sisällä ääni alkaa kuiskia, että parempi olla tekemättä, koska et ole kovin hyvä siinä. Muut ovat parempia ja lahjakkaampia. Entä, jos joku asia onkin ihan vaan puhtaasti hauskaa ja rentouttavaa, vaikka siinä olisi ihan paska? Entäpä jos surkeatkin lahjat kehittyvät tehdessä?
Kokonaan uuden harrastuksen aloittaminen tuntuu aikuisena haastavalta. Alkuun päästyä voi kuitenkin löytää itsestään jotain uutta ja uuden tavan käsitellä tunteita.
