Rapakunnosta liikkeelle jälleen

Olen aina ollut mieleltäni urheilullinen. Vartaloni on enemmän sporttisen oloinen kuin hennon hoikka. Olen halunnut näyttää urheilullisen vahvalta sen sijaan, että olisin langan laiha ja tai pelkäisin lihasteni näkyvän. Liikkunut olen aika vähintäänkin kohtuullisesti. Ongelmani on usein silti ollut se, että liikunta on ollut minulle suoritus sen sijaan, että nauttisin siitä suunnattomasti. Liikkuminen on ollut väline saada keho tiettyyn muottiin tai saavuttaa jotain.

Viimeisen vuoden aikana minusta kuitenkin tuli sohvaperuna. Tapahtui lumipalloefekti, joka alkoi alkoholin käytön lopettamista. Se ei itsessään ollut vaikeaa ja päätös oli harkittu ja vakaa. Se kuitenkin stressaavan työtilanteen ohella johti siihen, että uuvuin. Paloin loppuun. Sain myös masennusdiagnoosin. Vaikea masennus. Sitä oli vaikea uskoa, koska olinhan kuitenkin toimintakykyinen koko ajan. Jälkikäteen ajateltuna, toimin kyllä, mutta tein vain pakollisen eli hoidin työni niin kauan, kunnes en enää jaksanut mitään. Samaan aikaan taistelin vakavan raudanpuutteen kanssa. Kaikki tämä johti siihen, että pikku hiljaa jämähdin sohvalle. Jätin väliin säännöllisen lenkkeilyn ja jos sainkin itseni liikkeelle, tuntui, etten jaksa kuin kiertää korttelin ja palata takaisin sohvalle.

Viimeinen niitti oli muutama viikko sitten sairastettu korona. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin itseni todella heikoksi ja voimattomaksi. Mietin, etten jaksaisi kävellä kovin montaa sataa metriä enkä jaksanut edes kauppaostoksia kantaa. Uupumiseni ollessa syvimmillään, kävin hierojalla. Hän totesi selkälihasteni olevan tosi surkeassa kunnossa ja niitä pitäisi ehdottomasti vahvistaa. Eihän se yllätyksenä tullut, mutta tunsin silti häpeää. Miten olen päästänyt itseni tähän kuntoon? Minä, joka olen aina ollut sporttityttö ja edelleen tunnen sisäisesti olevani se ja ulkoisestikin saatan siltä näyttää, mutta totuus on jotain muuta. Makaan päivästä toiseen sohvalla enkä saa itsestäni irti mitään.

Mietin myös ikääni. Täytän ensi vuonna 40 ja nyt jos koskaan olisi korkea aika tehdä jotain sen eteen, että kehoni toimii vielä 20 vuodenkin päästä ja kykenen liikkumaan, mikäli nyt satun elinpäiviä sinne saakka saamaan. Pienet kolotukset ovat  jo nyt arkipäivää eikä keho enää tunnu parikymppisen keholta. Ei tietenkään. Nyt laiskuus alkaa todenteolla kostautua.

Pääsiäisen aikaan olen viimein saanut itsestäni irti sen verran, että olen tehnyt muutaman oikean kävelylenkin. Tämä ”oikea” tarkoittaa siis useamman kilometrin kävelyä eikä korttelin kiertämistä. Pitkästä aikaa olen tuntenut riemua liikkuessani. Keho on tuntunut toimivalta ja kävely hyvältä. Kuuntelin Helena Kastikaisen äänikirjan Kävele, unohda, rakastu, jossa hän kertoo matkastaan koko Suomen läpi kävellen. Kirja sai minut sisuuntumaan. On se nyt hitto, jos minä en jaksa kävellä muutamaa kilometriä, kun toiset kävelee ilman sen kummempaa urheilutaustaa koko Suomen läpi Helsingistä Nuorgamiin.

Minulle vaikeinta on olla tekemättä jotain asiaa täysillä ja olla pyrkimättä täydellisyyteen. Liikunnan osalta se on tarkoittanut sitä, että joko teen pitkiä lenkkejä juosten tai treenaan salilla kovaa tai sitten makaan sohvalla. Luin jostain ajatuksen: ”Täydellisyys on hyvän vihollinen. Kilometrin kävelylenkki, jonka teen on parempi kuin 10 kilometrin juoksulenkki, jota en tee.” Tämä on vaikea sisäistää. Olenhan aina ajatellut, että turha tehdä mitään, jos ei tee kunnolla. Nyt harjoittelenkin sitä, että teen edes vähän säännöllisesti. Kaivoin esiin kahvakuulan, jota olen joka päivä heilutellut hiukan. En ole tehnyt mitään varsinaista treeniä, mutta olen kuitenkin ohimennen tehnyt muutamia nostoja ja heilautuksia. Päätin, että sekin on jotain. Se on 100 % enemmän kuin se, etten koskisi kahvakuulaan ollenkaan.

Olen päättänyt kuntouttaa itseni. En aseta itselleni tavoitetta juosta 10 kilometrin lenkkejä kesäkuuhun mennessä tai käydä salilla neljä kertaa viikossa. En aseta muuta tavoitetta kuin tehdä viitenä päivänä viikossa jotain sellaista, josta nautin. Tai vaikken aina nauttisikaan, niin tehdä silti edes vähän. Ei täysillä eikä suorittaen vaan koska kehoni ansaitsee sen. Minä ansaitsen sen.