Saako sinkku surra yksinäisyyttä?

Sinkkuelämää on nyt jo useampi vuosi takana. Alun uuden opettelun ja yksinoloon totuttelun jälkeen elämä tuntui mukavalta. Tajusin, että voin olla onnellinen myös ilman parisuhdetta. Vapaus tuntui huumaavalta. Nurkan takana oli pelkkiä mahdollisuuksia ja mitä vain ihanaa voisi tapahtua joka päivä. Saisin mennä ihan minne vaan ja koska haluan (siis silloin, kun en ole lapsistani vastuussa). Kunnes tajusin, että enhän minä mene. En viihdy yksin ihmisjoukoissa. Minusta on kiusallista mennä ravintolaan syömään yksin tai kierrellä kaupungilla vailla päämäärää. Lähden kotoa vain, jos on ”pakko”. En lähde yksin minnekään, jos voin valita sen sijaan kotona oleilun. Olen vääränlainen sinkku.

Vielä jokin aika sitten ajattelin, että en todellakaan ole mikään ”epätoivoinen” sinkku. Viihdyn yksin ja arvostan vapauttani. Nyt on taas se aika vuodesta, kun erityisesti kaipaa toista ihmistä. Sellaista läheistä, omaa ihmistä. Onhan minulla ystäviä, mutta jokaisella on omat kiireensä eikä ystävät korvaa parisuhteessa koettua läheisyyttä ja yhteyttä. Onko väärin tunnustaa, että on vähän epätoivoinen? Että haluaa parisuhteen eikä jaksaisi enää olla yksin? Eikö sinkku saa kokea surua siitä, että kotona ei koskaan odota toinen aikuinen ja että nukkumaan pitää käydä yksin? Tai ettei saa herätä toisen keittämän aamukahvin tuoksuun? Tai ettei koskaan kukaan tulee halaamaan ja sanomaan, että kaikki järjestyy? Välillä tuntuu, että sinkun pitäisi olla onnellinen vapautensa kanssa. Ei saisi sanoa ääneen sitä, että suree parisuhteen puuttumista. Pitäisi olla reipas, vahva ja itsenäinen! Minä en jaksa enää olla reipas ja vahva. Minä saan surra parisuhteen puuttumista, jos minusta siltä tuntuu.

Juhlapyhät ovat pahimpia. Minulla on sentään lapset, joiden kanssa viettää niitä ja ehkä jopa mennä jonnekin tapahtumaan. Ihmisten ilmoille. Yksin en lähtisi. Uudenvuoden vietän näillä näkymin ilman lapsia. Eron jälkeeen on ollut erilaisia uudenvuodenaattoja. Osa mukavia ja osa vähemmän mukavia. Yhden aaton vietin yksin itkien ja menin nukkumaan ennen kymmentä. Oikein sellainen itsesäälijuhlien emäjuhla. Ennen eroa juhlapäivät olivat aina vuoden kohokohtia, vaikka mitään ihmeellistä ei olisi tehtykään. Syötiin hyvin ja oltiin yhdessä perheenä. Nyt, kun sitä ei enää ole, juhlapäivät ovat vain päiviä muiden joukossa. Yksinäiselle se tarkoittaa Netflixiä ja sohvalla makoilua. Ei siinä mitään vikaa ole, mutta ajatus siitä, mitä voisi olla, on se pahin. Ajatus siitä, että muut viettää juhlaa iloisesti yhdessä tuntuu murskaavalta, jos itse viettää sitä yksin.

Yksinäisyys on kokemus. On hyvää yksinäisyyttä, jolle suomenkielessä ei ole oikein luontevaa ilmaisua. Minulla on usein hyvää yksinäisyyttä. On mukava olla joskus yksin kotona, lähteä lenkille tai istua saunan lämmössä. Saa olla vapaasti omien ajatustensa kanssa. On myös huonoa yksinäisyyttä. Sellaista kipeää ja jopa fyysisesti tuntuvaa yksinäisyyttä. Ei saisi viettää ”nolla-aikaa”. Sitä aikaa, jolloin ei ole mahdollista tutustua uusiin ihmisiin. Sen sijaan pitäisi mennä tapahtumiin, kahviloihin, elokuviin jne., ja olla löydettävissä. Mutta en minä mene. Odotan kotisohvalla ihmettä ja suren, ettei minulla ole parisuhdetta.