”Miten sä voit vieläkin olla sinkku?”

Sinkku. Voisiko sille sanalle keksiä paremman vastineen? Minun korvaani ”sinkku” kuulostaa ihmiseltä, joka etsii hullunkiilto silmissään seuraa ja on ehkä hieman reppana. Parisuhteeton sisältää myös ajatuksen, että on vailla suhdetta. Monilla sivustoilla on neuvoja, kuinka päästä sinkkuudesta eroon. Aivan kuin se olisi jokin sukupuolitauti tai vastaava. Muutamaan kertaan kuultu lausahdus on myös: ”Kuinka sä voit vieläkin olla sinkku, noin fiksu ja nätti nainen?” Ikään kuin sinkut olisi normaalisti tyhmiä ja rumia. Sinkkuutta pidetään monesti välivaiheena elämässä. Osalle se on sitä, mutta osa viihtyy hyvin itsensä kanssa.

Pian eron jälkeen olin aivan varma, että olen viimeistään vuoden päästä uudessa parisuhteessa. Automaattisesti ajattelin palaavani samantyyppiseen elämänmuotoon kuin olin käytännössä koko aikuisikäni ollut. Parisuhteeseen ja perheidylliin. Toki ymmärsin, että ydinperheen hajottua paluuta yksinkertaiseen ja helppoon kuvioon ei ollut. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä paremmin olen alkanut viihtyä yksin ja itsenäisesti. Se on jopa hieman pelottavaa. Osaanko enää sitoutua vai olisiko elämä helpompaa yksin? Ehkä jopa mielekkäämpää ja jännittävämpää? Ainakin elämä on paljon yksinkertaisempaa yksin. Ei tarvitse suhteuttaa omaa toimintaansa kenenkään muun elämään eikä sietää konflikteja.

Yksin oleminen ei aina tarkoita yksinäisyyttä. Toki jokainen kokee olevansa joskus yksinäinen. Jopa parisuhteessa voi olla yksinäinen. Vuosina, jotka olen elänyt itsekseni, olen löytänyt rikkaan sisäisen maailmani ja luovuuteni. Olen taitava havainnoitsija ja huomaan ympärilläni paljon kaunista ja inspiroivaa. Kaikkea sitä, mikä tekee elämästä ihmeellistä ja onnellista. Oma aika on varsinkin luoville ihmisille elinehto. Yksinään saa monista asioista enemmän irti, kun ei tarvitse keskittyä toiseen ihmiseen. Aivokapasiteettia jää enemmän käytettäväksi ympäristön ja itsensä havainnointiin. Joku viisas (en minä) on todennut, että levollinen yksinolo on puhdasta onnea. Niin totta! Kun on onnellinen riippumatta muista ihmisistä, on onnellisuus vakaalla pohjalla. Kuitenkaan unohtamatta sitä, että jokainen kaipaa myös muiden ihmisten tukea, läsnäoloa ja hellyyttä.

Parisuhdetta pidetään edelleen tilana, jota kaikki tavoittelevat. Olen itsekin tavoitellut sitä. Lähes jokaisessa leffassa onneton sinkku löytää lopulta elämänsä rakkauden ja elämä on onnellista. Rakastuminen on ihanaa ja kumppanin kanssa voi tehdä paljon mukavia juttuja, mutta elämä voi olla ihan yhtä ihanaa myös ilman parisuhdetta. Siitä ei välttämättä puutu mitään. Kun nyt mietin, miksi olen roikkunut Tinderissä useita vuosia, käynyt monilla kymmenillä treffeillä ja yrittänyt viritellä parisuhdetta joitakin kertoja, en tiedä syytä. Olenko ihan oikeasti halunnut parisuhteen vai etsinyt seuraa, koska niin kuuluu tehdä ja sinkkuus on jotain, mistä kuuluu päästä eroon nopeasti? Ehkä olen kaivannut vain läheisyyttä? Se, että on tyytyväinen elämäänsä ja onnellinen yksin, ei poissulje sitä vaihtoehtoa, etteikö voisi olla onnellinen myös parisuhteessa. Se tosin nostaa rimaa valtavasti. Kun on oppinut oikein hyvin olemaan yksin, on vaikeaa oppia olemaan parisuhteessa. Kun on onnellinen yksin, ei lähde suhteeseen vain koska niin kuuluu tehdä tai koska pelkää yksinäisyyttä.