Minä tarvitsen toista ihmistä

Jotain on mennyt matkan varrella pahasti pieleen, jos on oppinut pois läheisyyden kaipuusta, toisen ihmisen turvan lämmöstä ja vakuuttunut yksin pystymisen eetoksesta. Näin kirjoittaa Maaret Kallio kirjassaan Lujasti lempeä. Sanat osuivat arkaan kohtaan. Monien epäonnistuneiden ihmissuhteiden jälkeen olen päättänyt pärjätä, huomannut pystyväni siihen ja lakannut olemasta tarvitseva. Olen päätynyt olemaan vahva yksin ja kuvitellut tarvitsemattomuuden olevan osa itsenäisyyttä. Tosiasiassa yksinpärjäävyys on ihmisluonnolle täysin vierasta. Kuvitelma tarvitsemattomuudesta auttaa suojaamaan itseä torjutuksi tulemiselta. Jos ei päästä ketään lähelle, ei voi tulla myöskään hylätyksi tai torjutuksi omien tarpeidensa osalta. Ei yksin oleminen ole oma valinta, vaan siihen on syystä tai toisesta olosuhteiden myötä päädytty. Kun näin on käynyt, on helppo suojautua tarvitsemattomuuden taakse. Olen yksin, koska en tarvitse ketään. Minusta tuntuu, että olen sekoittanut päässäni puurot ja vellit. Ihminen voi olla onnellinen ilman parisuhdetta eikä omaa onnellisuutta voi toisen vastuulle edes laittaa. Omista tunteista ei kukaan toinen ihminen ole vastuussa. Mutta itsenäisyys omien tunteiden osalta ei tarkoita sitä, että lakkaa tarvitsemasta muita ihmisiä. Ihminen rakentuu ihmissuhteista. Suhteessa toiseen ihminen voi mennä rikki tai korjaantua.

Todellista kasvua tapahtuu vain suhteessa toiseen ihmiseen. Olen arvellut olevani nyt todella paljon viisaampi ihmissuhteissa kuin aiemmin. Olen tehnyt itsestäni ja omista reagointitavoistani huomioita ja tajunnut käyttäytyneeni todella typerästi ja itsekeskeisesti aiemmissa suhteissani. On tosi helppoa olla mukava ihminen, kun ei ole vierellä toista, johon peilaa omaa käytöstään. En ole varma, onko todellista kasvua tapahtunut, koska lisääntynyt ymmärrys on vain teoriaa.

Olen huomannut, että nykypäivän deittikulttuuri luo illuusion siitä, että pitäisi olla täydellinen. Tulee tunne kelpaamattomuudesta. Eikä siihen tunteeseen auta, että tietää kaikkien muidenkin olevan aivan yhtä ihmisiä, epätäydellisiä. Jokin jännä pelko siitä, että jos toinen ihminen ihan oikeasti tuntisi minut läpikotaisin, ei hän voisi pitää minusta. Se tunne on riittämättömyyden tai kelpaamattomuuden tunne. Eikä siihen auta, vaikka toistelisi itselleen, että olen ihan hyvä tällaisena kuin olen ja rakkauden arvoinen kaikkine virheineni. Pelkkä tieto ei tuo kokemusta ja ilman kokemusta ei synny tunnetta. Voin lukea metrikaupalla self help-oppaita, mutta niiden tieto ei hyödytä kovin paljoa ilman aitoa kokemusta.

Avoin tarvitsevuus tuntuu haavoittavalta. Jos avaan itseni sille, minua voidaan satuttaa. Turvamuuri toki suojaa, mutta se on samalla vankila, joka rajoittaa elämää. Tietyt toimintamallit ovat rakentuneet tärkeimmissä ihmissuhteissa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä voisi muokata. Siihen tarvitaan kuitenkin muita ihmisiä. Järjen avulla ei voi muuttaa tunnetta. Siihen tarvitaan myötätuntoista yhteyttä toisen ihmisen kanssa.