Itsevarmat pojat, epävarmat tytöt
Mä oon tosi hyvä enkussa ja saan ihan varmasti kokeesta ainakin ysi puol, sanoi poikani, kun houkuttelin häntä kertaamaan kokeeseen. Aina, kun kysyn häneltä tulevista kokeista, hän vakuuttaa osaavansa hyvin kaiken. Ja yleensä osaakin! Pari vuotta vanhempi tyttäreni sen sijaan vaipuu epätoivoon aina koetta edeltävänä iltana. Mä en osaa yhtään mitään ja koe menee varmasti pieleen. Wilmassa komeilee silti ysien ja kymppien rivistö menneiden kokeiden kohdalla.
Molemmille lapsilleni koulu on suhteellisen helppoa. Molemmat ovat saaneet hyviä arvosanoja. Itsetunnossa ja uskossa omaan osaamiseen on silti iso ero. Poikani on aina täysin varma kyvyistään ja tyttäreni on aina täysin varma omasta epäonnistumisestaan. Vaikka hän saisi kokeesta 10-, hän miettii sitä yhtä virhettä. Poikani sen sijaan on tyytyväinen, tuli kokeesta mitä hyvänsä. Jos joskus on lipsahtanut kokeeseen useampi väärä vastaus, hän vakuuttaa silti osaavansa asian. Hyvä niin! Olen miettinyt, olenko kasvattanut lapseni eri tavalla. Olenko vaatinut tyttäreltäni enemmän, koska hän on tyttö? Vai onko kyse vain luonteenpiirteistä? Toinen lapsistani on luonnostaan optimisti ja toinen pessimisti?
Tunnistan tyttäreni epävarmuudesta omia piirteitäni. Olen aina menestynyt koulussa ja ollut hyvä, siinä mihin ryhdyn. Hyvästä palautteesta huolimatta en ole koskaan uskonut omiin kykyihini. Mietin aina, mitä olisi pitänyt tehdä paremmin ja mikä meni pieleen. En luota omaan asiantuntemukseeni, vaikka joku muu sanoisi minun tietävän jostain asiasta todella paljon. Muut huomaavat ennemmin osaamiseni ja potentiaalini kuin minä itse. Minun on todella vaikea sanoa olevani hyvä jossain tai että osaan tehdä asiaa x. Olen todennut usein, että moni tuntemani mies pitää itseään alan suvereenina asiantuntijana, mutta kun asiasta keskustellaan, huomaan tietäväni vähintään yhtä paljon ellen enemmän kyseisestä aiheesta. Meitä erottava tekijä on, että hänellä on itseluottamusta ja sitä kautta vakuuttavuutta, kun taas minä pystyn todistamaan osaamiseni vain näyttämällä käytännössä sen. En osaa osaamistani tuoda esille samalla vakuuttavuudella, koska en ole itsekään vakuuttunut siitä.
Monien tutkimusten mukaan tyttöjen itsetunto laskee murrosiässä paljon. Siihen saakka he uskovat olevansa yhtä hyviä kuin pojat ja pystyvänsä samaan. Murrosiässä tapahtuu jotain, mikä saa tyttöjen uskon itseensä laskemaan. Työelämässä, tasa-arvoistumisesta huolimatta, miehet jyräävät paremmilla palkoillaan ja johtotason tehtävillään. Etenkin nuoremmissa ikäpolvissa naisten koulutustaso on miehiä korkeampi. Silti näyttäisi siltä, että miehet menestyvät työelämässä naisia paremmin. Naiset hakevat alemman tason tehtäviä. Näin ei tietenkään ole kaikkien kohdalla, mutta keskimäärin. Pitäisikö tähän kiinnittää entistä enemmän huomiota jo peruskoulussa ja toisen asteen opinnoissa? Olisiko mahdollista joillain toimilla parantaa tyttöjen ja nuorten naisten uskoa itseensä? Mistä johtuu, että miehillä on usein jäävuoren kokoinen ego, luotto omiin kykyihin ja halu julistaa sitä kovaan ääneen, kun taas naisilla on paljon hiljaista tietoa ja piilo-osaamista, josta ei niin pidetä meteliä? Tämä kuilu on mielestäni työelämän tasa-arvon suurimpia esteitä.