Huonoa parisuhdeainesta

Olen tullut siihen päätelmään, että on aivan turha hakea parisuhdetta, jos ei oikeastaan ole edes parisuhdeainesta. On ihmisiä, jotka hakeutuvat uuteen parisuhteeseen välittömästi, kun edellinen suhde on päättynyt ja jotkut jopa sitä ennen. Minäkin ajattelin muutama vuosi sitten olevani ehdottomasti parisuhdeihminen. Enhän ollut oikeastaan elänyt aikuisena yksin. Kun kerta toisensa jälkeen olen löytänyt itseni tilanteesta, jossa mies on ihastunut ja haluaisi parisuhteen, en ole enää lainkaan varma, onko minusta sellaiseen. Voiko sellaista parisuhdetta olla, missä ei haluta omistaa eikä hallita? Olen tullut äärimmäisen allergiseksi omistushalulle. Enkä tarkoita, että kukaan mies olisi edes halunnut hallita elämääni, mutta minulle on tullut sellainen tunne. Ahdistus siitä, että pitäisi mukautua jonkun muun elämään. Ehkä johtuu omasta uskonnollisesta taustasta, että tarve autonomiaan on valtava. Kun on viimein oppinut tekemään päätöksiä itse ja ottamaan vastuun omasta elämästä, tuntuu äärimmäisen pelottavalta ajatukselta joutua luopumaan osasta sitä vapautta. 

Tinder ilmoitteli, että olisi 355 uutta tykkäystä. Poistin koko sovelluksen. Miksi edes notkun siellä, jos jo valmiiksi pelkään tilannetta, että en itse ihastu ja toinen ihastuu? En tajua, mistä yleensä kaikki naiset löytävät ne pelkät pleijerit, kun minä olen Tinderissä törmännyt vain niihin, jotka haluavat koko paketin? En kuitenkaan kykene itse olemaan pelinainen, joka vain leikkii toisten tunteilla. Aina on yhtä musertavaa nähdä, kun toinen on toivonut enemmän, mitä pystyy antamaan. Toiselle on tullut tunteita, joita itsestä ei vaan löydy. Tinderissä roikkumisen sijaan voin antaa elämän viedä. Tehdä välillä jotain täysin hullua ja tutustua ihmisiin oikeassa elämässä. Niihin ihmisiin, joiden kanssa viihdyn ja joiden seurassa voin olla oma itseni. 

Hyvässä parisuhteessa ei pitäisi olla halua muuttaa toista tai tarvetta kontrolloida. Mutta tapahtuuko niin väistämättä? Yhtäkkiä huomaa tekevänsä kompromisseja omista asioistaan toisen vuoksi. Jättävänsä väliin firman bileet, koska toinen pahoittaisi mielensä joutuessaan olemaan yksin. Joidenkin mielestä parisuhde on juuri noita kompromisseja. Sitä, että on joustava ja ottaa toisen huomioon. Ja niin kai se onkin, mutta voiko sellaista parisuhdetta olla, jossa säilyy molempien osapuolien itsenäisyys? Luulen, että monen onnettoman parisuhteen takaa löytyy halu hallita kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Omista tunnereaktioista on helppo syyttää toista, vaikka vastuu niistä on jokaisella itsellään. Jos jatkuvasti miettii, kuinka toisen pitäisi tai täytyy käyttäytyä, ovat onnen hetket aika ohikiitäviä ja helposti särkyviä. Vaikka toinen hetken aikaa toimisi juuri niin kuin  haluaa, niin hetken päästä hän kuitenkin tekee jotain, mikä rikkoo illuusion. Jonkinlaista itseohjautuvuutta vaaditaan siis molemmilta. Onhan toki niitä riippuvuuteen perustuvia parisuhteita, joissa eletään symbioottisessa suhteessa, mutta sellainen ei ole minua varten.

Voi siis olla, etten ole parisuhdeihminen tai sitten olen. Ehkä jossain on se tyyppi, joka jakaa saman tarpeen olla vapaa. Kaipuuta läheisyyteen ja elämän jakamiseen ei poista se, että ahdistuu parisuhteista. Oli niin tai näin, nyt elämä tuntuu juuri mahtavalta ja hyvältä näin.