Sydän vähän kallellaan
Kun 12 vuotta sitten pitelin sylissäni pikkuruista tytärtäni, ajattelin, että haluan suojella häntä kaikelta pahalta. Kymmenen vuotta sitten minusta tuli äiti myös vielä pienemmälle pojalle. Keskosena syntynyt pieni ihmeeni. Sydämeni pakahtuu pelkästä ajatuksesta, kuinka paljon näitä kahta voikaan rakastaa. Silti olen joutunut myöntämään, että en voi suojella heitä kaikelta siltä, miltä haluaisin. Voin vain tehdä parhaani, jotta heistä kasvaisi tarpeeksi vahvoja kestämään elämän kolhut.
Muutama päivä sitten poikani itki lohduttomasti kuultuaan papan kuolemasta. Itkun seasta hän kysyi, miksi näin pienenä pitää kestää tällaista? En osannut hänelle vastata mitään. Ainoa, mitä pystyin tehdä, oli pitää sylissä. Elämään kuuluu iloa ja onnen hetkiä, mutta myös surua ja ikävää. Lähipiirissäni on ollut viime aikoina suurta surua. Asioita, joita ei voi mitenkään tehdä ymmärrettäväksi. Elämää ei voi etukäteen käsikirjoittaa eikä elämä ole aina reilua kaikkia kohtaan. Elämässä ei saa, mitä tilaa. Elämässä saa, mitä tulee.
Äitienpäivän lähestyessä mietin, kuinka nopeasti lapset ovat kasvaneet. Minun on vähitellen hyväksyttävä, että heillä on jo paljon omia juttujaan. En enää tunne heitä nenänpäästä varpaisiin. Äitiys on samaan aikaan parasta ja raastavinta, mitä voi kokea. Suurta rakkautta, mutta myös suurta huolta. Laulun sanoin: ”On silti mulla takiasi aina sydän vähän kallellaan”. Tulevina vuosina huolet varmasti vain kasvavat. Toivoisin osaavani olla heille luja, mutta lempeä.
En voi olla ylpeä jokaisesta hetkestäni äitinä. Olen menettänyt hermoni ja alentunut itsekin lapsen tasolle. Mennyt mukaan kiukkuun. En ole pystynyt antamaan sitä, mistä olen itse joskus jäänyt paitsi. Jos silti jostain voin olla ylpeä, niin siitä, että olen myös pyytänyt anteeksi lapsiltani, jos olen ollut epäreilu. Kertonut heille, kuinka paljon heitä rakastan. Sanonut myös sen, ettei ole sellaista asiaa tai tekoa, mikä saisi rakkauteni heitä kohtaan loppumaan. En aina välttämättä pidä kaikesta, mitä he tekevät ja voin olla vihainen, mutta silti heitä rakastan. Haluan, että he voivat luottaa siihen aina. Kohtelevat he elämää kuinka tahansa tai kuinka tahansa elämä heitä kohtelee, he tietävät olevansa rakastettuja.
Vaikka haluaisin suojella lapsiani elämän kolhuilta, ei minulla siihen ole valtuutuksia. En haluaisi lasteni kokevan pettymyksiä, surua ja ikävää. Haluaisin kaiken olevan aina hyvin. Elämän olevan lempeä heille. Mutta en minä voi heitä suojella kaikelta. Se tarkoittaisi samalla, että suojelisin heitä elämältä.