Hengellinen väkivalta – minun kokemukseni

Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä on noussut viime aikoina paljon otsikoihin. Aihetta on tutkittu ja siitä on kirjoitettu kirjoja. Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila on ehdottanut, että lasten asemaa uskonnollisissa yhteisöissä pitäisi voida valvoa entistä paremmin ja toimintaan liittyviin käytäntöihin puuttua, mikäli ne katsotaan lapsen kasvulle ja kehitykselle haitallisiksi. Lastenpsykiatri Janna Rantala muistuttaa, että uskominen ja uskonto sinänsä eivät ole lapsen kehityksen kannalta pahasta, vaan parhaimmillaan uskonnollinen kasvatus antaa turvallisuuden tunteen lapselle. Ongelmalliseksi uskonnollisten yhteisöjen käytännöt tulevat, jos ne aiheuttavat lapsessa pelkoa. Lapsi ei mene pilalle, vaikka hän kuulee Jumalasta ja uskoo pienenä hyvin sinisilmäisesti Taivaan Isään. Kouluikään mennessä lapsi joka tapauksessa alkaa kyseenalaistaa maailmankuvaansa. Hengellinen kasvatus ei ole hengellistä väkivaltaa. Väkivallaksi se muuttuu silloin, kun uskoa ei saa kyseenalaistaa. Minulla on aiheesta omakohtaista kokemusta. Kokemus siitä, mikä on hengellistä väkivaltaa, on yksilöllinen, joten en väitä kaikkien tuntevan samalla tavalla. Kerron aiheesta omasta näkökulmastani.

Olen ollut alle kouluikäisenä karismaattisissa tilaisuuksissa, joissa ihmiset kaatuilevat ja puhuvat kielillä. Olen myös ollut ns. nauruherätystilaisuudessa, jossa ihmiset nauroivat Pyhän Hengen voimasta. Näin siis asia ilmaistiin. Jälkikäteen ajateltuna ihan samanlainen ilmiö tapahtuu vaikkapa naurujoogassa. Nauru tarttuu. Karismaattisuudessa ei sinänsä minun mielestäni ollut mitään pelottavaa eikä siitä minulle mitään traumoja ole tullut. Olin kasvanut siihen ja se oli normaalia. Olin koko ikäni kuullut kielilläpuhumista ja nähnyt aikuisten kaatuvan, kun heidän puolestaan rukoiltiin. Muistan tilaisuudet lähinnä aika jännittävinä ja oikein aina odotin tuota ”jälkikokous”-vaihetta, jolloin ylistyskuoro alkoi laulaa ja tilaisuuden puhuja kutsui ihmisiä eteen rukoiltavaksi. Ymmärrän, että ulkopuolisesta tuollaiset tapahtumat tuntuisivat todella hämmentäviltä ja jopa pelottavilta. Ei se minulle ollut sitä, koska se oli ihan tavallista. En muista tunteneeni koskaan ahdistusta noissa tilanteissa. Tilanne voi olla toinen, jos ei ole ennen nähnyt moista toimintaa. Silloin se varmasti näyttää lapsesta yhtä pelottavalta kuin humalaisten aikuisten käyttäytyminen.

Se, mikä minussa aiheutti suurta ahdistusta oli pelottelu. Ei sitä tietenkään pelotteluna ajateltu, mutta lasta se ymmärrettävästi pelotti. Minä kuulin pienestä saakka, kuinka Jeesus tulee hakemaan omansa hetkenä minä hyvänsä ja jos et ole uskossa, jäät joukosta. Varsinkin iltaisin pelkäsin, että vanhemmat katoavat yön aikana ja jään yksin. En pelännyt kuolemaa, mutta pelkäsin sitä, että elämäni jää kesken, koska Jeesus tulee lähivuosina. Näin kuulin jatkuvasti aikuisten puhuvan. Muistan harmitelleeni, että en ehdi saamaan omia lapsia ja elämään kokonaista elämää sen vuoksi. Vaikka kuinka puhuttiin taivaan ihanuudesta, ei mielestäni ollut oikein, että Jeesus tulee kesken juuri minun elämäni. Toki pelkäsin myös helvettiin joutumista. Joka ilta pyysin anteeksi syntejäni, koska olin varma, että olin niitä taatusti ainakin vahingossa tehnyt. Pelottavaa oli myös se, että lasten kuullen puhuttiin demoneista ja henkivalloista. Nyt jälkikäteen olen miettinyt, että yleensä lapsille kerrotaan, ettei kummituksia ja mörköjä ole olemassa, niin monelle yhteisössä kasvaneelle ne ovat täysin todellisia asioita. Olen jopa alle kouluikäisenä kuullut noita aikuisten totena pitämiä ”kummitustarinoita”. Se, jos mikä aiheutti ahdistusta.

Murrosiässä pahimmaksi koin sen, ettei ollut sallittua kyseenalaistaa. On lapsen kehitykselle aivan luonnollista miettiä omaa maailmankuvaansa ja muodostaa se uudelleen omaan kehitysvaiheeseen sopivaksi. Olin ajatteleva lapsi. Varmasti osaksi myös sen ansioista, että minulla oli, mitä ajatella ja kyseenalaistaa. Olin saanut vahvan muotin siitä, miten kuuluu uskoa. Nyt kun mietin, niin on hyvin luonnollista, että murrosikäinen kritisoi ja kyseenalaistaa. Mutta sille ei annettu tilaa. Ei saanut epäillä, koska se oli sielunvihollisen salajuoni ja valhe. Lapsen luontaiselle uskonnollisen ajattelun kehittymiselle ei siis annettu tilaa. Kriittisen ajattelun kieltäminen johti tietysti entistä suurempaan kritiikkiin ja sitä kautta myös syyllisyyteen. Epäuskon henki oli vallannut minut enkä voinut sille mitään. Jos edes yksi luotettava aikuinen olisi silloin minulle sanonut, että saat epäillä ja ajatella, miten haluat, olisi se varmasti ollut vapauttavaa.

Uskonnollinen yhteisö on monella tavalla turvallinen ja hyvä kasvuympäristö lapselle. Itsellä on lämpimiä muistoja Pyhäkoulusta ja lapsikuorossa esiintymisestä. En näe niissä edelleenkään mitään pahaa. Sen sijaan lasten altistaminen opetuksille, joita lapsen mieli ei vielä voi ymmärtää täysin, on huono asia. Toivon, että aikuiset miettisivät tarkoin, mitä lapsi kuulee tilaisuuksissa ja kuinka hän sen asian ymmärtää. Totta kai myös vanhemmilla on iso merkitys siinä, kuinka he kertovat asioista ja vastaavat lastensa kysymyksiin. Ei pidä ajatella, ettei lapsi vielä ymmärrä, joten asia ei vaikuta lapseen. Lapsi kyllä kuulee ja ymmärtää asiat omalla tavallaan. Toivon myös, että murrosikäisten vanhemmat antaisivat tilaa lapsen omalle ajattelulle. Ymmärrän, että jokainen yhteisössä elävä vanhempi toivoo lapsensa pysyvän yhteisön jäsenenä. Se ei kuitenkaan onnistu pakottamalla. Jokaisen on itse löydettävä oma maailmankuvansa ja parhaiten se onnistuu sillä, että annetaan tilaa olla eri mieltä eikä syyllistetä siitä nuorta. Uskon, että yhteisöissä on tapahtunut muutosta ja näihin asioihin kiinnitetään enemmän huomiota nykyään. Toivottavasti nämä asiat osattaisiin ottaa muuna kuin yhteisöä uhkaavana kritiikkinä, ja huonoja toimintatapoja pyrittäisiin muuttamaan.