Joulun merkitys uskon jälkeen
Mitä joulu merkitsee minulle nyt, kun en enää usko kristinuskon sanomaan? Olen kirjoittanut aiemmin siitä, kuinka rakastamaltani juhlalta katosi pohja uskon lakkaamisen myötä. Kun radiosta tulevat joululaulut alkoivat tuntua tyhjiltä niiden sanoman merkityksen katoamisen myötä ja jouluperinteidenkin merkitys piti miettiä uudelleen. Meni muutama vuosi, että joulu ei tuntunut aivan yhtä tärkeältä juhlalta.
Olen aina ollut juhlaihminen henkeen ja vereen. Minusta on ihanaa juhlistaa erilaisia juhlapyhiä ja tehdä niistä jotain, mikä eroaa arjesta. Olen elämyshakuinen ja tykkään tunnelmoida. Perinteet on minulle tärkeä osa kokemuksellisuutta ja tietyt tuoksut, maut ja äänet ovat vahva osa sitä. Joulu erityisesti on minulle rakas. Lapsuudessani äitini teki joulusta todella erityisen. Vaikka kotini oli vahvasti helluntaiuskovainen, meillä liikkui silti ennen joulua tonttuja ja kävi joulupukki aattona. Joulussa tuntui olevan jotain taianomaista. Joskus kuulen puhuttavan, että on kauheaa, kun lapsille valehdellaan joulupukista ja johdetaan harhaan. En kokenut sitä lapsena ollenkaan kauheana, vaan olen kiitollinen, ettei minulta riistetty liian varhain sitä illuusiota, että joulussa on ripaus taikaa. Parhaimmat muistot liittyvät siihen, kun kirjoitin joulupukille ja vein kirjeen eteiseen ja yllättäen se olikin kadonnut sieltä, kun tontut olivat sen hakeneet. Myös ensimmäisena adventtina oli perinne, että saunassa käynnin aikana tontut kävivät tuomassa pienen pikkujoululahjan minulle. Se tuntui todella erityiseltä ja jännittävältä.
Olen tajunnut, että ollessani pieni, meillä itseasiassa oli aika pakanallisia perinteitä! Kotia koristi olkipukit ja tonttuja oli ikkunoissa ja tonttujulisteita seinillä. Pikku hiljaa ne katosivat ja korvautuivat enkeleillä. Radiosta ei enää ollut suotavaa kuunnella mitä tahansa joululauluja, vaan parempina joululauluina pidettiin kristillisiä joululauluja. Toki tipe tipe tip tap meni paremman puutteessa.
Luonto on tuntunut lapsesta saakka jotenkin pyhältä minulle. Luonnossa olen tuntenut ja kokenut sen, mitä olisi pitänyt tuntea kirkossa. Se on yhteyden ja ykseyden kokemus ja samalla oman mitättömyyden kokemus. Olen tuntenut aina myös vahvasti vuoden kiertoon liittyvien kausien vaihtumisen ja eri vuodenaikojen erilaisena tuntuvan energian. Kun uskaltauduin perehtyä lähemmin pakanuuteen, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Löysin jotain, mitä olen ollut aina ja mikä ei ole mitenkään ristiriidassa maailmankuvani ja arvojeni kanssa. Tämä vaati kuitenkin uskallusta, koska vahvan kristillisen kasvatuksen saaneena olin oppinut, että pakanallisuus on suoraan saatanasta ja harhaoppia ajalta, jolloin ei vielä oltu tiedetty kristinuskon synnyn myötä selvinnyttä totuutta.
Kulttuurit muuttuu ja muuntuu ajan myötä. Lainataan vanhaa ja otetaan mukaan uutta. Joulun perinteet täällä pohjolassa ovat edelleen hyvin pakanallista alkuperää, vaikka niiden päälle on liimattu kristinuskon merkityksiä. Aika monessa kristillisessäkin perheessä koristellaan joulukuusi, viedään haudoille kynttilöitä ja leivotaan joulupipareita ilman sen kummoisempia ajatuksia sille uhraamatta, että nämä perinteet ovat melko pakanallista alkuperää. Meillä joulun nimityskin on säilynyt jouluna (yule, auringonpyörä) eikä ole muuttunut kristusmessuksi (christmas).
Olen löytänyt jouluni merkitykseksi talven taitoskohdan juhlimisen. Talvipäivänseisaus juuri ennen joulua merkitsee lupausta tulevasta keväästä ja valosta. Sitä minä juhlin. Etenkin tänä jouluna toivon ennen kaikkea hetken lepoa ja mielenrauhaa. Yhdeksi tärkeimmistä joululauluista minulle on tullut Jarkko Aholan Mielenrauhaa, jonka sanat ovat etenkin tänä jouluna ajankohtaisemmat kuin koskaan.
Kahta vain joulun lahjaa
Kahta vain mä toivoisin
Vain pientä hetken hengähdystä
Ja mielenrauhaa tietenkin
Mä toivon vain, vain joulun taikaa
Et sydän ois ees hetken aikaa
Huoleton ja joulu tois
Tuon hetken toivon
Jos myötä tuon yötuulen lauhan
Joulu tois taas mielenrauhan
Rahtusen maailmaan sekavaan