Jumalaa ei enää ole

Luopio, tieltä poikennut, eksynyt lammas, harhaan mennyt, sielunvihollisen houkuttelema. Näillä sanoilla kuvataan lapsuuteni uskonyhteisössä ihmistä, joka ei enää ajattele samalla tavalla kuin he. Puhutaan myös uskosta luopumisesta. Luopuminen käsitteenä sisältää ajatuksen, että annetaan jotain pois pakon edessä ja haikein mielin. Tämä teksti tulee olemaan hyvin henkilökohtainen välitilinpäätös siitä, mitä tänään ajattelen elämästä. Kirjoitin aiemmin "Annan tarinan", kokemukseni pelottavasta Taivaan Isästä. Minulta kysyttiin, kuinka tarina jatkuu ja millaisena Jumala minulle nyt näyttäytyy. Vastaus kysymykseen on, että ei minkäänlaisena. Minulla ei ole enää Jumalaa. Olen jumalaton teologi.

Jos ei itse ole ollut tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä, voi olla hankala ymmärtää, miksi on vaikeaa sanoa ääneen uskon lakanneen. Olen kuitenkin virallisesti eronnut helluntaiseurakunnasta jo kauan sitten. Jollain tasolla olen kuitenkin halunnut pitää kiinni Jumalasta ja uskosta. Nyt olen pisteessä, jossa on todettava, etten enää usko. Vaikeaksi sen ääneen sanomisen tekee se, että tämän jälkeen olen uskovaisten ystävieni ja sukulaisteni säälin kohde. He ovat surullisia sen vuoksi, että olen kadottanut uskoni. Heillä on totuus ja minä olen sen totuuden hukannut. Viisaudessani tyhmäksi tullut. Samaan aikaan, kun tunnen suurta vapauden tunnetta ensimmäistä kertaa elämässäni, joudun tuottamaan muille surua ja huolta. En vain enää kykene mukautumaan siihen elämänkatsomukseen.

Ennen tunsin syyllisyyttä siitä, että en elänyt aivan sen kaltaista elämää, mitä uskovaiselta odotetaan. Luotin kuitenkin armoon ja siihen, että olen hyväksytty siitäkin huolimatta. Mitä enemmän luin uskovaisiksi itseään kutsuvien kirjoittamia ajatuksia, sitä vieraammalta nuo ajatukset alkoivat tuntua. Kristillisen opin mukaan ihminen on syntiin langennut ja paha. Ilman Jumalaa ja Jeesuksen sovitustyötä ihminen ei ole mitään. Kaikki hyvä, mitä ihminen tekee on Jumalan työtä hänessä, mutta kaikki paha johtuu ihmisestä itsestään ja lihan heikkoudesta. En voi ajatella enää näin. Ajattelen, että ihmisellä on potentiaali tehdä sekä hyviä että pahoja tekoja. Jumala ja Saatana ovat itseasiassa ihmisen hyvä ja paha. Ei jossain ulkopuolella vaan ihmisessä itsessään. Näin ajateltuna Raamattu on kuvaus ihmisyydestä. En ole enää aikoihin uskonut taivaaseen enkä helvettiin. Kun kuolen, minä lakkaan olemasta. Ennen syntymääni en ollut olemassa enkä ole olemassa kuoleman jälkeen. Näin ajattelen. Se on minusta lohdullinen ajatus. En ole koskaan kaivannut ikuista elämää.

Niissä piireissä, joista olen lähtöisin, on tapana jakaa maailma jyrkästi kahtia. On me ja muut, uskovaiset ja kadotetut. Uskovaiset omistavat totuuden ja "tiedon" oikeasta, kun taas muut elävät valheessa. Uskosta osattomia (vähättelevä ilmaisu) ei toki karteta, mutta heihin suhtaudutaan usein evankelioitavina. Oma totuus halutaan takoa myös heidän päähän. Usein myös ajatellaan, että uskosta luopuminen tarkoittaa automaattisesti sitä, että ihminen alkaa elää täysin moraalittomasti ja holtittomasti. Seuraavaksi löydän itseni katuojasta piikittämästä itseäni suoneen. Alamäki on nyt alkanut. Jos elämässäni tapahtuu ikäviä asioita, ne johtuvat varmasti siitä, että olen hyljännyt Jumalan. Minä kuitenkin näen, että elämässä tapahtuu hyviä asioita ja tapahtuu ikäviä asioita. Se on elämän luonne. Minun maailmassani ei enää ole jakoa uskoviin ja ei-uskoviin. On vain ihmisiä. Ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavoin. Jokaiselle suotakoon vapaus ajatella omalla tavallaan.

Usko antaa vastauksia moniin hankaliin asioihin, joihin ihmisen järki ei riitä. Ihmisen on vaikea hyväksyä sitä, ettei kaikkea voi tietää. On myös helpompaa toimia ulkopuolelta annettujen sääntöjen ja normien varassa kuin tehdä päätöksiä itsenäisesti. Nähdä elämässä tapahtuvat hyvät asiat johdatuksena ja vastoinkäymiset koettelemuksina. Hädän hetkellä turvautua Jumalaan ja uskoa, että asiat eivät tapahdu sattumalta. Usko tuo monille myös lohtua. En näe sitä pahana asiana sille, joka siitä saa sisältöä elämäänsä.

Tänään postilaatikossani oli traktaatti. Sen otsikko oli: "Kuka hallitsee elämääsi?" Lopussa luki: "...kuka hallitsee elämääsi? Jos sanot, minä itse, olet täysin väärässä. Jos olet Jeesuksen oma, Hän vie sinut Taivaaseen. Jos et, olet sielunvihollisen, tämän maailman ruhtinaan, joka vie omaan paikkaansa." Vahvoja sanoja, jotka kuvastavat hengellistä vallankäyttöä. "Olet täysin väärässä". Tämä on asenne, jonka kanssa joudun elämään tästä eteenpäin. Vahvassa uskossa oleva ei ajattele, että on erilaisia, keskenään saman arvoisia maailmankatsomuksia. He ajattelevat ylimielisesti omistavansa totuuden ja että muiden olisi syytä uskoa samalla tavalla. Hengellisen väkivallan ja vallankäytön mahdollistaja on negatiivinen ihmiskuva. Oman järjen käyttö on pahasta, koska sen ajatellaan olevan "lihallista" ja sielunvihollisen houkuttelua harhateille.

Minun ei enää tarvitse pelätä ikuista kadotusta eikä tuntea syyllisyyttä siitä, että olen ihminen ja toimin ihmiselle luonnollisella tavalla. Olen oppinut autonomiseksi toimijaksi. Olen yksin vastuussa itsestäni ja teoistani, ei kukaan muu. En haluaisi, että minut ahdetaan johonkin lokeroon ja määritellään ihmisenä uskoni tai uskomattomuuteni kautta. En ole ateisti enkä uskovainen. Saisinko olla ihan vaan ihminen?

 

 

Kommentit

Mika the xhelluntaipastori (Ei varmistettu)

Kirjoitat hyvin ja asiaa. Itselläni on vuosien kokemus samasta uskonyhteisöstä. Jälkeen päin olen ymmärtänyt syvällisesti kyseisen lahkon vahingollisuuden ihmiselle. Yksi tuhoisimmista on tuo mistä kirjoitat eli ihmiset jaetaan vain uskon perusteella. Usko on helluntaiyhteisössä kaikkein suurinta. Ihminen ei ylipäätään tarkoita eikä merkitse siinä yhteisössä mitään. Ihminen siinä maailmassa on yhteisöä varten vain hyödykkeenä. Kun usko lähtee , ihminen katoaa???? Toinen mistä kirjoitat hirveen hyvin on , että ihmiseltä todellakin viedään itsemääräämisoikeus omaan elämään. Omaksuin niin hyvin helluntaiyhteisöajattelun, että yhdeksän vuotta myöhemmin herään kotonani keittiöpöydän äärellä siihen, että en tiedä mitä minä haluan. Suurin syy tähän oli helluntaiopillinen ajatus siitä, että mitä minä haluan ei ole oikea ajatus. Tärkeintä oli "jumalan tahdon" tekeminen. Tie jumalan tahtoon oli se, että piti kuolettaa oma tahto. Helluntaiyhteisössä ylipäätään ei katsota hyvällä, että ihminen alkaa johtamaan itse itseään mikä on hyvin outoa. Monien vuosien jälkeen jätin helluntailiikkeen kokonaan. Onneksi. Arvokkainta mitä sain kun lähdin on oma elämä. Nyt olen oman elämäni paras asiantuntija ja eikä tarvitse keneltäkään kysyä lupaa että voiko tehdä näin tai noin.

Hienoa on ollut myös ottaa ihmiset ihmisinä ja oivaltaa että ne puheet ei-uskovaisista oli valhetta.

crazycatmom

Kiitos kokemuksesi jakamisesta! Tosiaan kaikkien odotusten vastaisesti "maailman ihmiset" ovat aivan tavallisia, mukavia ihmisiä. Usein jopa paljon inhimillisempiä ja lempeämpiä kuin uskovaiset. Poikkeuksia totta kai on. Tässä juuri se ajatus, että uskovaisuus ei ole tae ihmisen ystävällisyydestä ja lähimmäisen rakkaudesta, eikä ei-uskova ole automaattisesti paha ja itsekäs.

Tuo itsemäärämisoikeuden menettäminen on järkyttävää. Siinä lappusessa, jonka eilen postilaatikostani löysin tuo tuli ilmi hyvin alleviivatusti. Jos kuvittelet määrääväsi itse elämästäsi, olet todella väärässä. Kovin on karmiva ajatus, että olet joko Jumalan tai Saatanan omaisuutta.

Sydän huokaa

Juuri tämän takia en käy missään seurakunnassa vaikka uskonkin. En käsitä miksi pitäisi jakaa ihmisiä kahteen osaan. Pidän suurinta osaa uskovaisista ahdasmielisinä ihmisinä. Vastakohtana monet ketkä eivät usko ovat hyvin ahdasmielisiä uskovaisia kohthaan. Enkä pidä ajatusta hyvänä, että on tietty totuus ja kaikki muu on valheessa elämistä. Tämä kahtiajako on pöyristyttävää. Se että sanotaan miten kenenkin pitäisi elää elämänsä ja yritetään muuttaa toista, kuullostaa minusta henkiseltä väkivallalta. Moni uskovainen ei tunnu ymmärtävän, että tuomitseminen pitäisi jättää Jumalalle. Silti he kokevat oikeudekseen tuomita muitten elämän arvoja ja se lähimmäisen rakkaus tuntuu monilta unohtuvan niissä tilanteissa, kun tapaa ihmisen kuka elää eri arvojen mukaan. Vaikka todellisuudessa pitäisi hyväksyä erilaisuutta. Se ei vie pois keneltäkään mahdollisuutta elää oman vakaumuksen lailla. Koska totuuksia on yhtä monta kun tällä pallolla on ihmisiä. Jokaisella on oma totuus ja itsemääräämisoikeus. Oli uskossa tai ei. Vaikka elämän kriisissä antaisi elämänsä Jumalalle ja ottaisi Jeesuksen sydämmeen, ei se tarkoita, että omasta tahdosta pitäisi luopua. Eihän Jumalan tahto ole oman tahdon vastaista.  Sen ei pitäisi olla oman tahdon tukahduttamista ja asioista luopumista. Tällaisen asian takia monet minä mukaan lukien kokee turhaa syyllisyyttä omista kiinnostuksen kohteista ja haluista. Se on yksi syy siihen miksi on vaikea elää omaa unelmaa ja huomaa elävänsä toisten odotuksien mukaan toteuttaen toisten haaveita. Siksi pidänkin uskoani omana henkilökohtaisena asiana, enkä koe tarvetta antaa siitä minkäänlaista tarttumapintaa kenellekkään. Pidän sen mielimmin itselläni.

crazycatmom

Kiitos kommentista ja syvällisistä ajatuksista. Tässä pohdittavaa varmasti monelle.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei,
ja kiitos sulle hyvästä blogista! Eksyin tänne ihan sattumalta, ja oli pakko saman tien lukea useampi postaus.

Itselläni on myös tausta helluntaiyhteisössä, ja viime vuosien aikana on ollut käynnissä jonkinlainen kyseenalaistamisprosessi. Yhteisöön kasvaneena asioista oli tottunut ajattelemaan tietyllä tavalla. Kyseenalaistaminen ei tullut elämääni minkään suuren kriisin myötä, vaan vähitellen - opiskelujen kautta havahduin siihen, etten voi henkilökohtaisesti allekirjoittaa kaikkea sitä, mitä yhteisössä opetetaan. Aloin myös vierastaa juuri tuota mustavalkoista ajattelua - elämä harvoin on niin kovin yksinkertaista, vaan siinä on omat mutkansa ja ongelmansa.

Toinen seikka, joka yhteisössä on minua jo pitkään häirinnyt, on eräänlainen avoimuuden puute. Ongelmakohdista ei juuri keskustella eikä virheitä myönnetä. Ulospäin annetaan kuva täydellisestä, pyhästä elämästä, mutta koska virheet eivät ole ok, ei niitä kukaan uskalla myöntääkään (hullua sinänsä, koska kaikki me tehdään virheitä, ihmisiä kun ollaan...). "Virheistä", eli tavasta toimia toisin kuin helluntailaisuudessa, seuraa puolestaan syyllisyys.

Itse uskon Jumalaan edelleen, mutta olen alkanut miettiä, voisiko usko olla jotenkin "oman näköistä" siinä mielessä, ettei sen tarvitsisi noudattaa helluntailaista tapaa uskoa. Eikä myöskään sitä, että usko edellyttää kaikkien omien suunnitelmien, toiveiden ja unelmien hylkäämistä.

Olen sitä mieltä, että helluntailaisuus voi tarjota paljon hyvää, mutta asian suhteen jokaisen on löydettävä oma tiensä.

Kiitos siitä, että olet kirjoittanut asioista näin avoimesti. Vapauttavaa huomata, ettei ole ollut näiden pohdintojensa kanssa yksin!

Oikein hyvää kesää ja jatkoa sulle!

crazycatmom

Hei ja kiitos kommentistasi! Erittäin hyviä huomioita! Kirjoitin muutama vuosi sitten gradun helluntailaisuudesta eroamisen syistä ja tutkimuksessa tuli esiin monesti tuo, ettei voinut olla avoimesti oma itsensä. Ystäväni eilen kuvaili asiaa mainiosti: Kaikki ovat olevinaan parempia ja pyhempiä kuin ovatkaan. Itse tiedät, mikä olet, mutta näyttelet vähän pyhempää, koska luulet, että kaikki muut ovat sitä oikeasti. Jokainen tahollaan ajattelee samoin. Illuusio pitää itse itseään yllä.

Toivon, että löydät oman tiesi ja tapasi uskoa! Mukavaa kesää myös sinulle!

Kommentoi