Kännykän lumoamat

Sovittiin jo hyvissä ajoin, että tänä viikonloppuna ollaan päivä ilman kännykkää. Pakko myöntää, että kännykästä on parin viime vuoden aikana tullut melko lailla kiinteä osa itseä. Ei kovin montaa vuotta ole siitä, kun aamulla herätessäni vilkaisin kännykästä kelloa ja sulloin sen sen jälkeen laukkuuni ja seuraavan kerran saatoin vilkaista puhelinta puolen päivän tienoilla lähinnä tarkistaakseni, onko joku yrittänyt tavoitella. Junassa istuin yli tunnin päivässä katsellen ulos ikkunasta maisemia. Ravintolaan mennessä ei tullut pieneen mieleenkään, että annoksesta pitäisi ottaa kuva, ja lemppariartistin keikalla kuuntelin musiikkia sen sijaan, että olisin yrittänyt videoida parasta biisiä. Facebookissa kävin maksimissaan kerran päivässä lukemassa tärkeimmät päivitykset ja uutiset katsoin tv:stä tai luin lehdestä. Sellaisesta paperille painetusta. Vapaapäivänä saatoin istua hyvän tovin ikkunan ääressä ja katsella ulkona liikkuvia ihmisiä, leikkiviä lapsia ja ohi ajavia autoja. Voitteko kuvitella, että ihan vaan istuin tekemättä mitään? Nyt piti henkisesti valmistautua jo useamman päivän ajan siihen, että yhtenä päivänä ei saisi puhelimeen koskea.

Tapahtuiko jotain mullistavaa tuona kännykättömänä lauantaina tai tuliko kamalat vieroitusoireet? No ei tapahtunut eikä ollut edes kovin vaikeaa olla ilman puhelinta. Ajatuksia kännykättömyys silti herätti. Ensimmäinen huomio oli, yllätys yllätys, se, että aikaa oli paljon enemmän tehdä kaikenlaista. Päivän aikana leivottiin, käytiin hampurilaislounaalla, pelattiin läpi kaikki lauta- ja korttipelit, mitä kotoa löytyi, leikittiin, kuunneltiin musiikkia ja juteltiiin. Toisin sanoen, oli aikaa olla yhdessä. Myös henkisesti yhdessä, ei vain fyysisesti samassa tilassa.

Toinen huomio liittyi informaatiotulvaan. Päivän aikana tuli monta kertaa mieleen, että ”no katon äkkiä netistä” jonkin mieleen tulleen asian. On tottunut nopeuteen kaikessa. Kun joku ajatus napsahtaa mieleen, niin siihen liittyviä juttuja pitää heti googlata ja etsiä asiasta tietoa. Ei varmaan täysin huono asia, mutta onko sellainen tieto hyödyllistä oikeasti? Kolmas huomio liittyi asioiden ja tilanteiden kuvaamiseen, ja jakamiseen sosiaalisessa mediassa. Leivottiin lasten kanssa ihania herkkuja ja käväisi parikin kertaa mielessä, että tästä olisi pitänyt ottaa nyt kuva. Miksi? Jotta voin kertoa tutuille ja tuntemattomille, että meillä on ollut kivaa ja ollaan oltu yhdessä. Hetkien jakamisesta on tullut itselle ehkä sosiaalisen median koukuttavin juttu. Totta kai sinne jaetuista jutuista toivoo myös reaktioita. Silloin tuntee, että hetki on ollut merkityksellinen ja tärkeä, ja sen merkityksellisyyden on saanut jakaa muiden kanssa. Kuinka paljon noista tärkeistä hetkistä kuitenkin menee ohi sen vuoksi, että ne pitää kuvata, kuva käsitellä ja keksiä hyvät tägit sille, ja sen jälkeen seurailla, kuinka moni reagoi kuvaan. Mitä jos vain keskittyisi nauttimaan siitä hetkestä? Kahvia hörppiessä ja lasten tekemiä joulutorttuja syödessä mietin, mitä oikeastaan menetän sillä, että en sitä hetkeä voi jakaa muiden ihmisten kanssa. En yhtään mitään. Sen sijaan olen ollut läsnä elämäni tärkeimpien ihmisten kanssa ja jakanut hetken heidän kanssaan.

Neljäs huomio oli se, että on koko ajan oltava saavutettavissa. En ollut muistanut kertoa äidilleni kännykättömästä päivästä. Hyvä, ettei hän ollut soittanut poliiseja paikalle, kun meistä kukaan ei vastannut puhelimeensa. Nopeaan kommunikaatioon liittyy myös hirmuisen helposti turhautuminen, jos joku ei välittömästi vastaa viestiin. Haluan tietää vastauksen kysymykseeni heti. Ilman erillistä ilmoitusta ei voi ”kadota” puhelimen ulottumattomiin. Onko siis myös hiukan itsekästä joskus työntää puhelin kaappiin ja ottaa päivä vapaata sosiaalisesta elämästä? Joku on ehkä todella huolissaan, kun en vastaa puheluun. Joku ei ehkä saa omaa asiaansa hoidettua, jos en vastaa hänen kysymykseensä välittömästi.

Yhtä helppoa kuin oli olla ilman puhelinta, on vajota takaisin siihen, että puhelin jumittuu käteen kiinni. Ruokaa laittaessa, lehtiä lukiessa tai tv:tä katsellessa tulee usein yhtä aikaa katseltua jotain myös kännykästä. Aivot käy koko ajan kierroksilla ja esimerkiksi kirjaan keskittyminen on vaikeaa. Iltaisin voi myös olla vaikeaa laittaa puhelin pois. Tulee vaan selattua läpi uutisia, Pinterestiä, Instaa, Facea ja sama kierros alusta. Ei enää osaa vain olla. Ei kestä tylsyyttä. Hetkeäkään.

Kännykättömiä päiviä aion pitää jatkossakin. Ilman mitään tieteellistä tutkimusta voisin sanoa, että tekee aivoille hyvää olla hetki vähän vähemmillä ärsykkeillä. Mutta ennen kaikkea tekee hyvää olla hetki omien rakkaiden kanssa ja jakaa ne täydelliset hetket ihan vaan heidän kanssaan. Ei kenenkään muun.