Mihin kulutan ainutkertaisen elämäni?

Minulla on ollut pitkähkö joululoma. Lomalla ei ollut tarkoituskaan mennä minnekään eikä tehdä mitään erityistä, mutta en silti muista koskaan viettäneeni aikaa näin saamattomana. Katselin Facebookin muistoista, että viime vuonna samaan aikaan olen tyhjentänyt kaappejani oikein urakalla saatuani minimalismi-herätyksen. On vaikea hellittää ja olla tuntematta syyllisyyttä olemisesta. Olen parantumaton suorittaja. Viime vuonna päätin myös vähentää tuntuvasti älypuhelimen käyttöä. Jossain määrin se on onnistunutkin, mutta lomalla huomasin palaavani vanhoihin tottumuksiin. Kun oli vähänkin tylsää, selasin aivan transsissa kännykkää käyden läpi samaa sovellusten kiertoa: Insta, Facebook, Pinterest, uutiset, sähköposti, sää, Insta, Facebook jne. Vaikka tiedostaa, että kännykkää tuijotellessa menee helposti tuntikaupalla aikaa, siitä on vaikea päästä eroon.

Katselin lomalla myös norjalaista sarjaa nimeltä Tiettömän taipaleen takana. Se kertoo ihmisistä, jotka ovat muuttaneet tai aina asuneet jossain todella syrjäisellä seudulla, jonne ei vie edes tie perille. Monelle elämä syrjäisessä paikassa oli unelmien täyttymys ja he vakuuttivat olevansa todella onnellisia elämästään. Yhdessä jaksossa oli vanhus, joka oli ikänsä asunut samassa paikassa. Hän tietysti rakasti kotiaan ja piti edelleen korkeasta iästään huolimatta hyvää huolta tilastaan. Hän piti tärkeänä, että pellot pidetään edelleen siistinä ja heinä niitetään, jotta pellot ovat kriisin tullen valmiita viljelyyn. Mietin jaksoa katsoessani, että kukaan tuskin muuttaa miehen kuoltua paikkaan tai ainakaan varmuuden vuoksi pitää peltoa viljelykelpoisena. Tämä sai olon vähän surulliseksi. Vanhus vielä yli 80-vuotiaana teki niitä samoja töitä, joita oli koko ikänsä samassa paikassa tehnyt. Kertoi, että oli paikan vuoksi luopunut myös haaveestaan saada puoliso ja lapsia. Ohjelma herätti todella voimakkaana ajatuksen siitä, mihin elämämme kuluu. Missä haluan tämän lyhyehkön ajan viettää ja mitä tehdä?

Ehkä neljänkympin kriisi kolkuttelee ovella, kun mietiskelen elämän ohikiitävää luonnetta ja puntaroin sitä, mihin loppuelämäni käyttäisin. En toden totta halua tuhlata neljää  tuntia päivästä puhelimen tuijottamiseen. Neljä tuntia päivässä tekee 60 kokonaista vuorokautta vuodessa! Sehän on totaalisen hullua! Mietin norjalaisen sarjan ihmisiä, joita yhdisti kaikkia se, ettei heillä vaikuttanut olevan aikaa istua kännykkä kourassa sohvalla. En usko, että elämä kaukana kaikesta on onnellisuuden tae, mutta nämä ihmiset eivät vaikuttaneet harmittelevan sitä, että kului ylimääräistä aikaa ja vaivaa tehdä asioita, jotka suurimmalle osalle tapahtuvat nappia painamalla. He vaikuttivat terveiltä ja onnellisilta.

Tuskin haluan muuttaa aivan syrjäseudulle, saati paikkaan, jossa ei ole nykyaikaisia mukavuuksia, mutta nyt olisi korkea aika alkaa tehdä asioita, joita haluan tehdä sen sijaan, että kulutan elämääni vain johonkin, joka ei niin erityisesti tuota iloa ja tyydytystä. Koska en viime vuosina ole oikein saanut kiinni mistään suuremmista unelmista, niin aloitin elämäni muuttamisen siitä, että pakotin itseni irti puhelimesta. Vein kännykän muualle ja päätin, että Facebookia katson vain läppäriltäni ja uutiset luen vain kahdesti päivässä. Se riittänee pysymään kärryillä maailmanmenosta. Olkoonkin tylsää, tylsyydestä usein versoo halu tehdä muutoksia ja toteuttaa asioita. Totutan aivojani sietämään taas tylsyyttä ja opettelen uudelleen keskittymään. Ehkä keksin, millä kaikella mielenkiintoisella voisin loppuelämäni täyttää.

 

hyvinvointi oma-elama syvallista hyva-olo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *