Miksi yksin elämistä pitää perustella?

Avioerostani on 10 vuotta aikaa. En ole sen koommin asunut yhdessä kenenkään aikuisen kanssa ja aika pian eron jälkeen tajusin, että minä nautin siitä. Eron jälkeiset parisuhteeni ovat kariutuneet siihen, että olen ahdistunut yksinolon puutteesta. Tarvitsen aikaa olla yksin omassa kodissani. Se ei ole toive vaan tarve.

Luen parhaillaan Marika Riikosen kirjaa Yksin kiitos. Se on herättänyt paljon ajatuksia ja samastumista kirjan teksteihin. Kirjassa käsitellään sitä, kuinka yksinolemista pitää perustella ja todistella muille, että ”ihan aikuisten oikeasti nautin siitä, että saan olla yksin”. Kirjassa kerrotaan kirjailija Salla Simukan todenneen, että oikein hyvän ystävän seurassa tuntuu kuin olisi yksin. Aamen! Yksin ollessani voin olla eniten oma itseni ja parhaimmillaan sosiaalinen suhde toiseen ihmiseen tuntuu yhtä hyvältä kuin yksinolo.

Vaikka nykyään on paljon omasta valinnastaan yksin asuvia, edelleen tuntuu yleinen ilmapiiri olevan se, että yksin elävä ei ole vielä löytänyt kumppania. Häntä saatetaan lohduttaa, että kyllä se puoliso sieltä löytyy, kun lakkaa etsimästä tai toisaalta saatetaan vinkata, että kannattaisi aloittaa harrastuksia ja käydä enemmän ulkona, niin voisi vaikka törmätä johonkin mukavaan tyyppiin. Juttelin yhden ystäväni kanssa siitä, että vaikka joskus olisin parisuhteessa, en usko haluavani enää asua samassa kodissa kumppanin kanssa. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että ”kyllä se mieli sitten muuttuu, kun löytyy sopiva ihminen.” Voihan se olla mahdollista, mutta pidän moista mielen muutosta kovin epätodennäköisenä. Vaikka kuinka ihminen olisi sopiva ja hänen kanssaan olisi ihana olla, uskon siitä huolimatta tarvitsevani oman reviirin ja aikaa olla yksin.

Monesti olen kuullut myös joidenkin ihmisten eron jälkeen kaipaavan sitä, että saa illalla käpertyä sänkyyn toisen kainaloon ja herätä aamulla yhdessä. Minäpä tunnen joka ilta iloa, että saan käpertyä sänkyyni ihan yksin ja aivan parasta, mitä tiedän, on aamut, kun herään yksin ja saan hiljaisessa kodissa keittää aamukahvit ihan vain itselleni! Minun ei tarvitse olla olemassa kenellekään.

Kun aloitin tämän blogin, kerroin sinkun kaipuusta toisen lähelle. Blogini nimikin on Suhteettoman suuri ikävä. Nykyään tunnen, ettei ikäväni ole suhteettoman suuri tai edes kohtuullisen suuri. En tunne yksinäisyyttä, mutta kaipaan silti ajoittain parisuhdetta. En oikein usko, että yksinolosta nauttiminen poissulkisi sen, etteikö haluaisi olla myös ihmisten seurassa ja tuntea läheisyyttä henkisellä ja fyysisellä tasolla. Yksinolosta nauttivan elämä on tasapainoilua näiden välillä. Omaa aikaa on oltava, jotta jaksaa olla sosiaalinen.

Yksin ollessani minulla ei ole tylsää. Saan mainiosti aikani kulumaan. Luen tai kuuntelen äänikirjoja, teen itselleni jotain erityisen hyvää ruokaa, maalaan, käyn saunassa, kuuntelen musiikkia tai ihan vaan olen ja mietiskelen. Olen parhaassa seurassa: itseni kanssa. Olen selkeästi enemmän introvertti ja sosiaalinen kanssakäyminen kuormittaa. Riikonen miettii kirjassaan, miksi introverteille kirjoitetaan oppaita ”kuinka kääntää introverttius voimavaraksi” tai jopa ”supervoimaksi”. Olen itsekin pohtinut, että ekstrovertit taitaisivat enemmän olla näiden ohjeiden tarpeessa.

Yksinolossa huumaavaa on vapaus. Ei tarvitse selitellä kenellekään tekemisiään tai tunteitaan eikä kukaan pahastu siitä, jos haluan tehdä jotain jonkun toisen kanssa. Parisuhteessa ollessa on aina velvollinen ottamaan huomioon myös toinen ja toisen tunteet. Olemaan joustava ja sanoittamaan tunteensa rakentavasti toiselle, jotta toinen ihminen voi ymmärtää toimintaasi. Yksin ollessa säästyy monelta draamalta. Tuntuu, etten enää millään jaksaisi vaikkapa toisen murjotusta sen jälkeen, kun kerron aikovani mennä suosikkibändin keikalle ilman häntä tai mustasukkaisuutta siitä, että viestittelen miespuolisen ystävän kanssa.

Facebookin sinkkupalstalla keskusteltiin joskus siitä, että jos on liian nirso, jää yksin. En oikein saa kiinni, mikä tämän uhkauksen pointti on. Pitäisikö mieluummin ottaa kumppaniksi ihan kuka tahansa siihen suostuvainen mieluummin kuin valita mukava yksinolo? Olen alkanut inhota fraaseja siitä, kuinka pitäisi etsiä ”puuttuva palanen” tai kuinka löytää itselleen ”täydellinen puolikas”. Koen olevani aivan kokonainen. En myöskään elä mitään välivaihetta, koska en ole parisuhteessa, vaan elän elämääni. Juuri minun näköistäni ja epätäydellisen täydellistä elämää.