Olenko ansainnut tämän?

Järjestelen viidettä kertaa tänään sohvatyynyt paikoilleen. Kodissamme asuva teini istahtaa sohvalle ja asettelee ne taas itselleen mukavasti. Huokaan. Koko ajan kaikki on kesken. Asiat ei pysy järjestyksessä ja minusta tuntuu, etten voi levätä ennen kuin kaikki on valmista. Ainoa vaan, että kodissani asuu teinien lisäksi kaksi kissaa enkä minä sen puoleen saa pidettyä omia tavaroitakaan paikoillaan, joten mikään ei ikinä tule valmiiksi. Tiedostan, että olen persoonaltani ylisuorittaja. Keksin koko ajan uusia tekemättömiä asioita. Kuuntelin Emilia Kujalan kirjaa Suorittajan mieli, vapaudu ylikontrollista. Siinä puhutaan ansaintalogiikasta. Siitä, että tuntee tarvetta ansaita elämäänsä hyviä asioita kuten rakkautta, onnellisuutta, lepoa, hemmottelua, herkkuja tai loman. Monesti kuulee sanottavan (ja olen itsekin näin monesti jollekin sanonut): ”olet lomasi ansainnut!” Ihan kuin joku ei olisi ansainnut. Että kyllä on nyt paiskittu hommia niska limassa ja suoritettu uupumisen partaalla. Sitten on ehkä ansaittu loma, jolla voi taas suorittaa muita asioita.

Tunnen monesti, etten ansaitse lepoa. Soimaan itseäni siitä, etten saa millään pidettyä kotia sellaisessa kunnossa, että tuntisin tyytyväisyyttä. Tai siitä, että levon sijaan pitäisi lenkkeillä, kun muutenkin tulee istuttua liikaa töiden puolesta. ”Kaikki tietävät, kuinka tärkeää liikunta on hyvinvoinnin kannalta ja sinä vaan ajattelit makoilla sohvalla, senkin laiskimus!”, nalkuttaa sisäinen suorittajani. Eikä se hiljene, vaikka kävisin lenkillä, pesisin pyykit, luuttuaisin lattiat ja laittaisin astiat pesukoneeseen. Keksii mokoma aina uusia tekemättömiä asioita ja pelottelee uhkaavista vaaroista.

Olen pienestä saakka oppinut, että hyväksyntää saa tekemällä asioita hyvin. Eikä sekään ole aina riittänyt. Jotain parannettavaa löytyi aina. Jokaiseen kehuun sisältyi aina se mutta, joka vei pohjan pois onnistumiselta. En tuntenut olevani hyväksytty omana itsenäni. Olin aika ujo ja arka lapsi. Sellainen superkiltti. Olemalla kiltti ja hiljaa tunsin olevani kelpaava. Opin miellyttämään muita ja kätkemään todelliset tunteeni jonnekin syvälle, koska eihän niillä ollut merkitystä. En osannut asettaa muille rajoja, koska tunsin, etten oikeastaan ansaitse tulla kohdelluksi hyvin. Olen sietänyt aivan liikaa asioita, joista moni olisi jo aikoja sitten vetäissyt kunnon raivarit, että minua ei kohdella näin!

Olen ollut pitkään sinkkuna. Olen varmasti sellainen toivoton tapaus. En ole aikoihin tehnyt elettäkään, että tutustuisin edes ihmisiin. En oikeastaan ole päästänyt ketään lähelleni aikoihin. En tiedä, olenko ikinä. Olen kuullut joiltain vaikuttavani varautuneelta ja etäiseltä. Se pitää varmasti paikkansa varsinkin, jos minut tapaa ensi kerran kun paikalla on muitakin. Kahden kesken kuvittelen ainakin olevani helposti lähestyttävä ja puhelias. Kaipa tämä omaan kuplaan katoaminen on strategia haavoittuvuutta vastaan. Pelkoa asian edessä, jota ei voi hallita. Ainakin elämäni on minun kontrollissani. Ei muiden. Mutta mitä jää puuttumaan? Yhteys. Sitä kaipaan. Todellista yhteyttä ihmisen kanssa.

Lupasin itselleni, etten kuuntele tai lue enää self help-kirjallisuutta. Ylisuorittajana alan helposti suorittamaan myös itseni kehittämistä. Ja jos jotain, niin kehitettävää löydän itsestäni! Olen aina liiankin kanssa miettinyt omia virheitäni ja puutteitani. Jos joku on minulle ilkeä (onneksi aika harvoin ihmiset ovat), mietin aina, mitä tein väärin ja miten olisi pitänyt toimia tai vähintään, että olen varmaankin liian herkkähipiäinen. Tiedostan, etten pääse eroon heikkouksistani,mutta voin kai opetella sietämään niitä. Nimesin sisäisen jankuttajani ja kauhuskenaarioita seinille maalaavan pelottelijani Helvi-tädiksi. Päätin pitää jatkossa Helville puoleni. Kun mielessä alkaa pyöriä kela siitä, että tiskit on taas laittamatta koneeseen eikä pöytääkään ole pyyhitty, sanon Helville, että pidäpä välillä turpasi kiinni! Tiedän, ettei Helvi mihinkään katoa, mutta jospa se oppisi joskus olemaan hiljaa, kun en kuuntele sitä. Minun ei tarvitse ansaita rakkautta eikä onnellisuutta. Se kuuluu minulle ja sinulle ihan synnyinoikeutena.