Omistamisen onni?

Mitä tarvitaan onnelliseen elämään? Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että ollakseen onnellinen, täytyy saavuttaa jotain. Tyypillisesti keskiluokkainen elämä menee niin, että ensin asutaan pienen pienessä yksiössä tai soluasunnossa vuokralla. Kun tulotaso vakiintuu ostetaan omistusasunto joko yksin tai kaksin, koska se on järkevää. Jos perhe kasvaa, aletaan haaveilla isommasta asunnosta. Monen haave on omakotitalo. En tiedä, oliko se edes minun haaveeni, mutta sellainen tuli jossain vaiheessa rakennutettua. En ollut koskaan tuntenut itseäni onnettomammaksi. Iso velka stressasi, pihan laittamiseen meni lisää rahaa ja aikaa, samoin ison talon puhtauden ylläpitoon. Elämä oli yhtä kodin ylläpitoa. Rivitaloasumisen vapaus ja helppous oli tipotiessään. Silti olisi pitänyt olla onnellinen, koska ”kaikki” oli saavutettu.

Ollakseen onnellinen, ihminen ei oikeastaan tarvitse yhtään mitään. Onnellisuus ei tule itsen ulkopuolisista asioista. On tietysti hankalaa olla mieleltään tyyni ja tyytyväinen, jos toimeentulo on niukkaa ja joka päivä pitää laskea riittääkö rahat ruokaan. En edes yritä väittää, etteikö tietyntasoinen toimeentulo toisi mielenrauhaa. Yleensä kuitenkin tulojen kasvaessa myös menot kasvavat ja huolet muuttuvat. Omistaminen stressaa. Yhtäkkiä pitää omistaa vähän enemmän ja saavutetun elämänlaadun ylläpitoon menee enemmän rahaa. On myös tosi kiva hankkia kaikenlaista tavaraa ja harrastaa kalliisti.

Koska olen itse kokenut jonkinlaisen pudotuksen omakotitaloasumisesta, jokavuotisesta matkustelusta ja hienoista autoista takaisin maailmaan, jossa lasketaan loppukuussa rahojen riittävyyttä, olen alkanut kyseenalaistaa elämän ulkoisia raameja. Asun omistusasunnossa, mutta olisiko aivan kauhea ajatus muuttaa vuokralle? Ensimmäinen ajatus on, että olisi typerää maksaa joka kuukausi iso summa johonkin, mikä ei kerry itselle. Kaupan päälle saattaisi saada rauhattoman asuinympäristön, koska vuokra-asunnoissahan asuvat he, joilla ei ole varaa omistusasumiseen (tämä yleinen ajatus koskee meidän pikkukylää, ei niinkään esimerkiksi pk-seudun kaupunkiasumista). On kuitenkin hyvin todennäköistä, että tulen elämään yhden aikuisen taloudessa suurimman osan aikuisikääni. Kahden aikuisen taloudessa huoli jakaantuu eikä esimerkiksi toisen töiden loppuminen tai vaikkapa sairastuminen ole aivan katastrofaalista kulujen suhteen. Kun on yksin vastuussa, on punnittava tarkemmin, kuinka paljon on valmis sietämään stressiä asuntolainasta. Lasten kasvaessa myös heidän kulunsa kasvavat. Ruokiin ja vaatteisiin menee yllättävän paljon rahaa. Olisiko sittenkin parempi olla vapaa ja stressata vähemmän asumalla vuokralla?

Varsinkin aiemmin on ollut jossain määrin itsestäänselvyys, että tietyssä iässä on asuntovelka maksettu ja säästössä on jonkin verran pahan päivän varalle. Taloudellisen tilanteen lisäksi monelle on itsestäänselvyys, että elämää eletään vakiintuneessa parisuhteessa. Haaveissa siintävät eläkepäivät. Nyt 35-vuotiaana on todettava, että minun elämäni ei mennyt niin. En tiedä, tulenko koskaan asumaan velattomassa asunnossa tai tulenko koskaan asumaan yhteisessä taloudessa toisen aikuisen kanssa enkä tiedä, jäänkö koskaan eläkkeelle. En tiedä edes sitä, mitä teen elääkseni lopun elämäni. Aiempien sukupolvien elämä on ollut selkeämpää. Ei välttämättä sen stressittömämpää tai helpompaa, mutta elämässä on ollut tietyt tavoitteet, joihin on pyritty. Pitääkö niihin samoihin tavoitteisiin jokaisen pyrkiä? Pitääkö elää tietyn kaavan mukaan, vaikkei se olisikaan oman elämän näköistä elämää?

Nyt ymmärrän, ettei omakotitaloasuminen ollut minun unelmani. Ei minun unelmani ole luoda menestyvää uraa ollakseni arvostettu ja ansaitakseni suurta palkkaa. En myöskään koe enää/vielä pakottavaa tarvetta jakaa arkeani toisen aikuisen kanssa ollakseni onnellinen. Olen huomannut olevani paljon onnellisempi, mitä vähemmän olen yrittänyt omistaa ja mitä vähemmän olen yrittänyt täyttää yleisiä ”onnellisuuden edellytyksiä”. Edelleen toivon jossain vaiheessa elämääni voivani matkustella. Toivon myös, ettei tarvitsisi stressaantua jokaisesta yllättävästä menoerästä. Mutta voin onnellinen juuri nyt, vaikkei elämäni vielä ole stressitöntä ja huoletonta. Olen oivaltanut, ettei minun tarvitse elää toisten unelmia ja saavuttaa jotain ollakseni jotain muiden (ja omissa?) silmissä.

Joidenkin mielestä jokaisella on edellytykset onnelliseen elämään. Onnellisuus on kiinni asenteesta. Mielestäni tämä on hieman yksinkertaistettua ajattelua. Teoriassa tämä pitää paikkansa, mutta käytännössä ei. Kaikilla ei ole yhtä hyviä edellytyksiä olla onnellinen. En tarkoita kultalusikka suussa syntymistä ja taloudellista vakautta vaan persoonallisuuden ominaisuuksia, joihin vaikuttavat sekä geenit että kasvuympäristö. Onnellisuus vaatii elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on niiden asioiden tai tapahtumien osalta, joihin ei itse voi vaikuttaa ja uskoa itseensä niissä asioissa, jotka ovat muutettavissa. Luottamusta siihen, että unelmat ovat saavutettavissa omalla työllä. Onnellisuus vaatii myös uskallusta tavoitella omia unelmiaan ja elää omannäköistä elämää. Ja rohkeutta olla tavoittelematta muiden asettamia hyvän elämän standardeja.