Tinder teki minusta kyynisen

Avioerostani on pian kahdeksan vuotta. Sen jälkeen on ollut muutamia parisuhteita, joista yksikään ei ole kestänyt muutamaa kuukautta pidempään. Aluksi etsin ahkerasti ja kävin treffeillä. Itse asiassa olen melkein tuon kahdeksan vuoden ajan etsinyt kumppania ainakin henkisellä tasolla, vaikkei tuo etsintä ole aina konkretisoitunut käytännön teoiksi. Olen melko laiska treffeillä kävijä. Vaikka olen jo pitkään nauttinut elämästäni näin, on silti aina takaraivossa kolkutellut halu löytää kumppani elämää jakamaan. Mistä muualtakaan mahdollisen kumppanin voisi löytää kuin Tinderistä tai muusta deittisovelluksesta? En käy baareissa oikeastaan ikinä. Harrastukset ovat sellaisia, että teen niitä joko yksin tai ryhmässä, jossa on vain muita naisia ja toistaiseksi olen rajannut hakuni vain miehiin. Tinderistä on aivan varmasti mahdollista löytää suuri rakkaus, mutta minusta se on tehnyt vain kyynisen.

Olen pitkään kuulunut Facebookin sinkkuryhmiin. Niissä usein törmää ikäviin kokemuksiin ohareista, ghostaamisesta, sarjadeittailusta jne. Oma kokemus Tinderistä on pitkä ja kokemukseeni nojaten voin sanoa, että muutamia vuosia sitten Tinderin kautta uusiin ihmisiin tutustuessa syntyi keskustelua. Keskustelu jatkui vielä seuraavanakin päivänä ja jos tuli tunne, että olisi mukava tutustua ihan livenä, niin sovittiin treffit. Kukaan ei tehnyt ohareita. En ole edelleenkään kokenut ohareita johtuen luultavasti siitä, että en ole saanut enää tällä viimeisimmällä Tinder-kierroksellani aikaan yhden yhtäkään keskustelua saati että olisin päässyt tapaamiseen saakka.

Muutama viikko sitten kirjoittelin blogiini sosiaalisen median kuormittavuudesta. Samalla kun siivosin kännykästäni erilaisia sovelluksia ja niiden ilmoituksia, poistin Tinderin ja laitoin itseni jäähylle Facebookin Datingistä. Se on loppu nyt. Olen lopen kyllästynyt selaamaan loputonta kuvavirtaa, josta en saa mitään irti. Tuo vaihtoehtojen rajattomuus tuntuu uuvuttavalta ja saa unohtamaan ihmisyyden. En enää halua olla kyyninen sinkku. Haluaisin sen sijaan uskoa romanttiseen rakkauteen. Siihen, että törmään kivaan ja komeaan mieheen sattumalta kirjaston hyllyjen välissä, katseemme kohtaavat emmekä sen jälkeen enää näe ketään muita ihmisiä eikä ole yhtään epäselvää, että kumpikin haluaa vain olla yhdessä. No, elämä ei ole elokuvaa, mutta onko silti vielä olemassa tuollaista rakkautta? Sellaista, että on valmis näkemään vaivaa sen eteen ja uskomaan siihen, vaikka elämä heittäisi kapuloita rattaisiin?

Huomasin, että olo helpottui, kun lähdin deittisovelluksista pois ja lopetin sinkkuryhmien keskustelujen seuraamisen. Haluan palauttaa uskoni aitoon kohtaamiseen ja ihmisiin. Siihen, että ihmiset haluavat edelleen toisilleen ensisijaisesti hyvää. Haluan pysyä avoimena mahdollisuudelle, että jonain päivänä tapaan ihmisen, jolla on hyvä olla kanssani. Tinderissä roikkuminen luo vain epäuskoa ja negatiivisuutta. Se, jos mikä, ehkäisee tehokkaasti parisuhteen syntymisen mahdollisuuden.

Suhteet Parisuhde Mieli

Älypuhelin vei kaiken keskittymiskykyni

Luen kirjaa ja huomaan puhelimen näytölle tulevan ilmoituksen. Pitääpä vilkaista, mitä siinä kerrotaan. Teen ruokaa ja ranteessani tärisee älykellon ruudulle ilmestynyt tieto siitä, että maailmalla on tapahtunut jotain uutisoimisen arvoista. Haen äkkiä puhelimen, jotta voin lukea, mitä on tapahtunut. Haluan tietenkin tietää heti, etten vain putoa kärryiltä, mitä maailmassa tapahtuu! Haluan tietysti lukea heti, mitä joku minulle tuntematon ihminen on kommentoinut toiselle minulle tuntemattomalle henkilölle somessa. Haluan tietysti tietää heti, että joku tuntematon on tykännyt instakuvastani.

Olen ihmetellyt, että keskittymiskykyni on nykyisin ihan nolla. Ennen rakastin kirjojen lukemista ja saatoin helposti hukkua niiden maailmaan useiksi tunneiksi. Saatoin myös tuijotella ikkunasta pitkiä aikoja tekemättä samalla mitään muuta. Lapsena rakastin kiipeämistä kalliolle ja istuskelua siellä ihan vain omien ajatusteni kanssa. Muistan vielä myös ajan, kun keskityin ihailemaan upeaa auringonlaskua sen sijaan, että olisin kuumeisesti yrittänyt ikuistaa sen Instagramia varten. Muistan sen, kun menin ravintolaan ystävän kanssa syömään ja nautin hänen seurastaan sen sijaan, että olisin miettinyt, kuinka puen sanoiksi Facebookiin sen, että olen hei ystävän kanssa syömässä ja mulla on kivaa.

Tunnen itseni typeräksi, kun tajuan, että sekä puhelimeeni että älykellooni tulee jatkuvalla syötöllä ilmoituksia ja minä hölmö reagoin niihin joka kerta. Vaikka en avaisi sen vuoksi puhelinta, niin olen kuitenkin tietoinen, että Facebookissa on nyt tapahtunut jotain, joka minun pitäisi tietää. Heti! Vai pitääkö?

Poistan ensin Facebookin näyttöilmoitukset. Mietin hetken, mistä kaikesta jään nyt paitsi, kun en saa ilmoituksia. Hetken harkinnan jälkeen tulen siihen tulokseen, etten jää mistään paitsi. En ehkä näe jotain keskustelua, joka todennäköisesti saisi minut vain ärsyyntymään. Saattaa minulta mennä jonkun kaverin kiva ja kiinnostava päivitys ohi, mutta toisaalta, voinhan aina kysyä heidän kuulumisiaan silloin kun näen heitä tai olen yhteydessä muulla tapaa. Poistan myös Instagramin ilmoitukset, koska oikeastaan en tee mitään tiedolla, että joku on tykännyt kuvastani tai että joku on julkaissut juuri nyt uutta sisältöä. Hieman vaikeampaa on luopua uutisista. Minulle on tullut iltapäivälehtien ja YLE:n uutispäivitykset ilmoituksena niin kauan kuin muistan. Olen halunnut tietää heti, mitä maailmalla tapahtuu. Mietin, mitä todella saan siitä, että tiedän HETI Suomessa tänään todetun 362 uutta koronatartuntaa tai että Putin on sanonut jotain pelottavaa. Jos ihmiset ovat vielä 15 vuotta sitten selvinneet elämästä siten, että ovat lukeneet uutiset seuraavan päivän lehdestä, niin miksi ihmeessä minun pitäisi saada tietää heti? Hieman ahdistunein mielin poistan myös uutisilmoitukset.

Poistan lopulta kaikki näytölleni tulevat ilmoitukset käytöstä, paitsi sen pikaviestipalvelun, joilla viestin lasteni kanssa. Tulee hiljaista. En tunne ahdistusta vaan vapautta! Kuinka ihanaa on käydä kaupassa aivan rauhassa, kun ei tarvitse koko ajan vilkuilla puhelinta! Ihana hiljaisuus ja rauha!

En tunne ylemmyyttä siitä, että tein jotain suurta ja mahtavaa vaan lähinnä hävettää, etten ole tajunnut sovellusteni ohjailevan minua sen sijaan että valitsisin itse, koska haluan ne avata. Ymmärrän, ettei iso osa ihmisistä ole koskaan pitänyt päällä näin monien eri sovellusten ilmoituksia kuin minä olen. Parempi kai myöhään kuin ei ollenkaan. En aio poistaa puhelimestani ainakaan toistaiseksi somesovelluksia. Moni on niin tehnyt ja kokee suurta mielenrauhaa siitä. Itse en ole vielä valmis siihen enkä tiedä, onko se edes tarpeellista. Jo näinkin pieni ja yksinkertainen teko tuntuu vapauttaneen aikaa ja helpottaneen oloa. Tuntuu ihan hyvälle olla pihalla siitä, mitä maailmalla tapahtuu muille ihmisille juuri nyt.

 

Hyvinvointi Mieli Uutiset ja yhteiskunta