Minimalismi. Olen siitä aika ajoin lukenut ja pitänyt sitä omalla kohdallani mahdottomuutena. En koskaan pystyisi enkä jaksaisi käydä kaikkia tavaroitani läpi, joten helpompi antaa asian olla ja tyytyä kohtaloonsa. Kaappeissa lymyävä tavara on helppo unohtaa, jopa niin tehokkaasti, että ostaa aina tilalle uutta tavaraa, kun ei muista jo omistavansa sitä. Olen myös taitavasti valehdellut itselleni, että en ole mikään tavaroidan hamstraaja. Olen kuvitellut olevani hyvä heittämään pois tai kierrättämään tavaroitani. En ole ollut. Lisäksi olen mielestäni ollut hyvin säästäväinen. Paitsi että en ole ollut, vaan olen ostellut kaapit täyteen kaikkea suhteellisen arvotonta ja mikä pahinta, tarpeentonta tavaraa.

Ennen joulua havahduin siihen, että sen saa lasten joululahjoja mihinkään kaappiin, koska joka ikinen kotimme kaappi on totaalisen täynnä. Aloin haaveilla jo salaa kodista, jossa olisi enemmän säilytystilaa, kunnes tajusin, että kodissamme itseasiassa on aika paljon säilytystilaa. Aloin myös miettiä, mitä kummaa kaapeissa on, kun koskaan sieltä ei kuitenkaan löydy yhtään mitään. Silti vielä joulukuussa tilailin lahjojen lisäksi itselleni kaikenlaista tavaraa siten, että joka viikko oli useampia paketteja Postin toimipisteistä ja pakettiautomaateista haettavana. Joulun jälkeen piti tietysti tsekata alet ja tilata vielä hiukan lisää. Olen uskonut olevani laiska ja epäjärjestelmällinen, koska en saa hallittua kaaosta, vaan erinäisiä tavarakasoja syntyy jatkuvasti joka huoneeseen. Loman viimeisenä päivänä tylsistyneenä selailin Netflixiä ja huomasin sinne tulleen dokumentin, nimeltä Minimalismi. Katsoin sen ja koin jonkinlaisen herätyksen asian suhteen. Aloin miettiä, voisinko sittenkin onnistua vähentämään omaa tavaramäärääni ja voisiko minun kotini joskus olla sellainen, että kaikelle tavaralle on paikka.

Niinpä seuraavana päivänä marssin kauppaan ostamaan jätesäkkejä ja ryhdyin kaappi kerrallaan käymään elämääni läpi. Päätin myös, etten osta enää mitään, mitä en oikeasti ja aidosti tarvitse. Aloitin pyyhekaapista, koska ajattelin sen olevan kohtalaisen helppoa. Pyyhkeisiin ei ole suurta tunnesidettä ja niitä on kertynyt hurja määrä. Meitä asuu tässä kodissa kolme, joten jätin kaikille pari kylpypyyhettä ja yhdet ohuet rantapyyhkeet jokaiselle. Lisäksi muutaman extrapyyhkeen mahdollisille vieraille ja muutamia käsipyyhkeitä. Kaapissa oli niin monta pyyhettä, että olisi voinut kuvitella minun pyörittävän hotellia! Sama liinavaatteiden kohdalla. Kaappi oli ääriään myöten täynnä ja osa oli jo siirtynyt vaatekaapin puolelle. Kuitenkin käytännössä kaksilla liinavaatteilla per asukas pärjää mainiosti. Ihaillessani uutta, siistimpää liinavaatekaappia, tunsin yhtäkkiä hassulla tavalla kiitollisuutta siitä, että minulla on kaikkea riittävästi eikä minulta oikeastaan puutu yhtään mitään!

Olen jatkanut projektia käyden läpi olohuoneen epämääräiset ”sälälaatikot”, keittiön kaapit, lääkkeet, vessan kaapit ja tänään viimein keräsin kaiken tarmoni ja otin käsittelyyn vaatekaappini. Näky oli surkuhupaisa. En tiedä, olisinko itkenyt vai nauranut, kun kaivoin kaikki vaatteeni yhdeksi läjäksi sänkyni päälle. Meni varmasti tunti, etten saanut mitään aikaan, kun en tiennyt, mistä aloittaisi. Lopulta päädyin valikoimaan kasasta ne vaatteet, joista oikeasti pidän ja joita käytän. Ripustin ne kaappiin sullomisen sijaan nätisti henkareihin, jotka vapautuivat kaikista niistä vaatteista, joita en koskaan pitänyt. Kaapista löytyi mm. 14 erilaiset bikinit. Ihmiseksi, joka ei isommin viihdy makoilemassa rannalla eikä myöskään ole ahkera uimari tuo määrä oli yllättävän suuri. Laitoin pois hurjan määrän vaatteita.Kaappiin jäi arviolta 1/4 alkuperäisestä vaatemäärästä ja silti sinne jäi vieläkin enemmän kuin riittävästi vaatteita. On ollut järkyttävää tajuta, kuinka hirvittävä määrä vaatteita minulla on ollut ja silti kaappeja on monesti tuijottanut turhautuneena, kun siellä ei ole mitään päälle pantavaa! Nyt näyttää siltä, että minulla on aivan mukavasti valikoimaa eri tilanteisiin. Moni minimalismissaan edistyneempi pitäisi tätäkin vaatevalikoimaa todella runsaana, mutta ajattelin karsia tästä sitten vähitellen, jos huomaan, etten käytä koskaan jotain vaatekappaletta.

En vielä todellakaan ole projektissa edes puolivälissä, vaikka olen muutamassa viikossa karsinut tavaroitani runsain määrin. Esim. vaatteiden osalta on vielä edessä osan myynti, lahjoittaminen tai vieminen kierrätykseen. Huomaan tuntevani harmitusta siitä, että osa poislaittamistani vaatteista on täysin käyttämättömiä tai kerran juhlissa pidettyjä. Osa näistä juhlavaatteista on maksanut uutena pitkälle yli sata euroa. Jos myyn ne, en kuitenkaan saa niistä kuin muutaman kympin korkeintaan, jos kukaan edes haluaa ostaa niitä. Toisaalta tämä ajatus on hassu, kun raha niistä vaatteista on mennyt joka tapauksessa silloin, kun olen ne ostanut eikä vaate anna arvoa minulle olemalla kaapissa. Toisin sanoen turha tässä vaiheessa on rypistellä, kun kurat on jo housussa! Raha on jo mennyt eikä se takaisin tule, vaikka mekko roikkuisi vuosikausia kaapissa käyttämättömänä. Samalla tajuan ostamisen mielettömyyden.Ostin viime kesänä paljon vaatteita alennusmyynneistä, koska sain ne halvalla. Nyt laitoin ne kaikki pois, koska en ollut käyttänyt niitä kertaakaan eivätkä ne oikeastaan olleet yhtään minun tyylisiä edes. Tulipa siis todella halvaksi.

Yksi tärkeimmistä minimalismin ajatuksista on ostamisen lopettaminen. En ole koskaan ollut mielestäni materialisti enkä kova tuhlaamaan rahojani. Silti elintason noustessa olen ajautunut ostelemaan kaikenlaista turhaa. Palkkatason noustessa, ostointoni on lisääntynyt. Osa ostoksista on toki ollut ihan järkeviä ja tarpeellisia, mutta suuri osa myös aivan turhia. Asioita, joita en varsinaisesti ole tarvinnut, mutta olen halunnut. Tämä halu on yllättävän usein herännyt somemainosten perusteella. Olen kuvitellut olevani suhteellisen immuuni mainonnalle, mutta nyt tajuan olleeni ihan vietävissä. Somevirrassa on osunut silmiin houkutteleva mainos tavarasta, vaatteesta tai esim. kosmetiikasta ja mainos on herättänyt minussa halun ostaa. Olen ostanut ja tuntenut hetkellisen hyvän olon, kun olen saanut ostoimpulssin tyydytettyä. Kunnes eteen on tullut seuraava mainos ja olen tuntenut jälleen itseni tyytymättömäksi, koska minulla ei ole juuri sitä tavaraa. Kun tein päätöksen olla ostamatta mitään, olo on tuntunut huojentuneelta. On helpottavaa tajuta, että en kerta kaikkiaan tarvitse mitään lisää ollakseni onnellinen. Minulla on aivan kaikkea, mitä tarvitsen elääkseni varsin hyvää elämää. Minulla on edelleen jopa liikaa kaikkea. Projekti etenee pikkuhiljaa ja olen alkanut uskoa, että jopa minulla on mahdollisuus selättää tämä vuosien varrella kasvanut tavaramörkö. Kaiken ei tarvitse olla valmista heti eikä edes huomenna. Jos käyn edes yhden ”kohteen” läpi viikossa, kaiken järjen mukaan muutaman viikon sisällä kotini tavaramäärä on pienentynyt huomattavasti ja ehkä ensi kesään mennessä kaikki kaapit ja varasto on järjestetty. Parasta tässä kaikessa on se, että kaappien tyhjentyessä onnellisuus lisääntyy. Vuosikausia vaivannut kaaos alkaa vähitellen muuttua hallittavammaksi ja myös mieli sen myötä rauhallisemmaksi. On hurjan vapauttava tunne tietää tarkalleen, mitä omistaa ja että tarpeen tullen myös löytää tarvitsemansa.

Tinder, Facebook Dating, sinkkuryhmät ja muut deittisovellukset ovat tehneet kumppanin etsimisestä näennäisesti helppoa. Onhan mahdollisuudet melkein rajattomat. Kun ei yhden kanssa juttu luista, voi siirtyä helposti seuraavaan. Koskaan aiemmin ei ole mahdollisen kumppanin löytämiseen ollut näin paljon mahdollisuuksia, mutta silti tai ehkä juuri siksi kumppania kaipaavat sinkut ovat turhautuneita tilanteeseen. Mahdollisuuksien rajattomuus on tuonut mukanaan kohtaamattomuuden ja jonkin sortin laiskuuden tutustua rauhassa ihmiseen. Ilmeisesti myös odotukset toisen ihmisen suhteen ovat jossain määrin kivunneet niin ylös, ettei inhimillisyyttä enää arvosteta. Vaikka juuri se tekee ihmisestä kiinnostavan.

Voin kai sanoa, että oma kokemukseni deittisovelluksista ja Facebookin sinkkuryhmistä alkaa olla jo varsin mittava. Ehkä hiukan surullista. Vaikka voin ihan rehellisesti sanoa viihtyväni itsellisenä naisena, on silti jossain se kaipaus, joka aina aika ajoin nostaa päätään. Vaikka kuinka monesti olen päättänyt olla enää ikinä avaamatta Tinderiä, alkaa se kummasti houkuttaa yksinäisinä viikonloppuina. Jokin pieni toivonkipinä herää, että josko nyt siellä tulisi vastaan ihminen, joka tuntuu lämpimältä ja helposti lähestyttävältä. Viiden minuutin selailun jälkeen on taas valmis heittämään hanskat tiskiin. Ihmiset eivät tunnu ihmisiltä, vaan profiileilta, joilla voi helposti pelailla tykkää, ei tykkää -peliä. ONS, FWB jne. lyhenteet vilisevät silmissä eikä kukaan tunnu olevan enää valmis näkemään vaivaa tutustuakseen ihmiseen ja katsoakseen rauhassa,voisiko tutustumisesta seurata jotain. Jos ei parisuhdetta, niin edes kaveruus tai tuttavuus.

Jos joku onnekas saakin näissä deittisovelluksissa keskustelun aikaan ja keskustelu jatkuu siihen saakka, että sovitaan tapaamisesta, on edessa seuraavat koettelemukset. Olen kuullut viime aikoina todella monia kertomuksia siitä, kuinka treffikumppania ei kuulukaan sovittuna aikana ja kun hänelle on yritetty soittaa tai laittaa viestiä, ei viesti enää menekään perille. Mikä ihmisiä vaivaa?! Luulisi jokaisen aikuisen ihmisen ymmärtävän tuon olevan väärin toista ihmistä kohtaan! Jos tulee pupu pöksyyn tai jokin ihan oikea este, niin sen verran pitäisi olla naista/miestä/henkilöä, että osaa sen toiselle kertoa. Olen kuullut myös kokemuksia siitä, että joku on lähtenyt treffeille toiselle paikkakunnalle tai jopa niin kauas, että on matkan vuoksi varannut hotellin itselleen, mutta onkin saanut lomailla yksin. En vaan kerta kaikkiaan ymmärrä, kuinka kukaan ihminen voi kohdella toista näin? Ja tämä taitaa olla nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Voisi kuvitella, että jos tähän saakka on hommat menneet putkeen ja on onnistuttu pääsemään treffeille ja treffikumppani on ilmestynyt paikalle ja on vietetty mukavat treffit, niin tässä kohtaa ihmiset kykenisivät asiallisesti kommunikoimaan tutustumisen mahdollisesta jatkosta. Vaan ei ole tämäkään enää mikään selvyys. On hyvin paljon mahdollista, että eilen tavattu mukava tyyppi ei enää vastaa viesteihin tai on jopa laittanut estot. Ilmeisesti on kohtalaisen vaikea sanoa toiselle, että kiitos treffeistä, mutta jatkoa ei seuraa. Helpompaa on vain kadota.

Ei liene ihme, että moni parisuhdetta kaipaava kertoo uupumisesta. Jos pettyy kerta toisensa jälkeen, seuraa lopulta kyynistyminen. Ei enää uskalleta edes toivoa, saati ihastua, koska on parempi suojella itseä kuin tulla sinisilmäisenä uskoneeksi aitoon kohtaamiseen toisen ihmisen kanssa. Onko tämä systeemi mennyt lopullisesti rikki vai voisiko sille tehdä jotain? Onko mahdollista palata vielä aikaan, jolloin ajateltiin toisten tunteita ja kannettiin oma vastuu myös silloin, kun oli sanottava ”ei kiitos”? Muiden käyttäytymiseen ei voi vaikuttaa. Ainoa, mihin voi vaikuttaa on oma ajattelu ja toiminta muita ihmisiä kohtaan. Opetella pois kyynisyydestä ja tuntea jälleen.