Erityisherkkä ja parisuhde. Vaikea yhtälö. Luin aamulla artikkelin, jossa kerrottiin eläkeläisrouvasta, joka oli muuttanut pois avopuolisonsa luota omaan kotiin, koska ei erityisherkkänä kestänyt yhteisasumista. Hän kertoi tarvitsevansa oman tilan ja paikan, missä voi olla ihan omana itsenään, yksin ja välttämättä olla tekemättä yhtään mitään. Hän piti myös tärkeänä, että omassa kodissa on vain omia tavaroita. Onko eritysherkkä itsekäs vaatiessaan kumppaniltaan joustoa omista tarpeistaan, jotta hänen tarpeensa tulevat huomioiduksi? Onko erityisherkkyyteen vetoaminen vain halua toimia oman tahtonsa mukaan ja olla joustamaton?

Tällä hetkellä mietin omaa reviiritietoisuuttani ja tarvetta olla joskus ihan yksin. ”Ihan yksin” ei tarkoita minulle lenkillä käymistä tai eri huoneessa olemista. Ihan yksin tarkoittaa yksin olemista koko illan, yön ja aamun. Olenko joustamaton ja itsekäs, jos vaadin toista ymmärtämään haluani olla yksin ja pitää oma koti vain omana kotinani? Ymmärrän varsin hyvin, että parisuhteessa on molempien joustettava ja oltava epäitsekäs. Joistain omista tavoista on luovuttava ja kehitettävä yhteisiä tapoja toimia molempien tarpeet huomioiden. Onko kyse vain erityisherkän haluttomuudesta muuttua ja muuttaa omia tottumuksiaan?

Voi olla vaikeaa selittää eri tavalla elämän kokevalle, että omista tarpeista kiinni pitäminen ei välttämättä ole joustamattomuutta vaan tervettä itsekunnioitusta. Itsensä tunteva HSP-ihminen tietää, mitä tarvitsee voidakseen hyvin. Jos ei voi hyvin,ei parisuhdekaan voi hyvin. Tiettyyn pisteeseen saakka joustoa tietysti tarvitaan molemmin puolin. Erityisherkkyyden taakse ei pidä piiloutua sen varjolla, ettei ole valmis tekemään töitä molempia tyydyttävän parisuhteen eteen.

Olen päätynyt sinkkuna vietettyjen vuosien aikana ajattelemaan, että ”aikuisseurustelu” olisi minun juttuni. En ole varma, haluanko koskaan asua toisen aikuisen kanssa yhdessä. Tämä sopisi minulle parhaiten, mutta on monelle varmasti suuri kummastelun aihe. Tuntuuhan se järjellä ajateltuna tyhmälle maksaa kahden asunnon kustannuksia, kun kerran on halu olla yhdessä. Onko saavutettu taloudellinen etu kuitenkaan sen arvoista, että mahdollisesti ajaa itsensä piippuun ja uupuu? Vai voiko yhdessä asumiseen yksinkertaisesti tottua siten, että löytää muita tapoja ottaa omaa tilaa ja aikaa olla yksin?

Uskon lakkaaminen ei ole missään määrin mukava ja helppo prosessi. Omien sisäisten pohdintojen ja maailmankuvan uudelleenrakentamisen lisäksi uskosta ”luopuva” joutuu kohtaamaan uskossa olevien läheisten reaktiot. Viime päivinä on kohistu tietyissä piireissä hyvin tunnetun ylistysmusiikin tekijän uskon kriisistä ja kriittisistä pohdinnoista. Hänen some-tilinsä ovat täyttyneet uskovien kirjoittamista kommenteista, jotka eivät yllätä. Samaa tavaraa olen saanut osakseni. Oletettavasti suurin osa näistä kommenteista on kirjoitettu hyvää tarkoittaen, mutta niissä päädytään kuitenkin väheksymään toisen elämää, ajattelua ja arviointikykyä.

”Lukisit Raamattua, niin löytäisit totuuden.” Tämän ohjeen olen kuullut monesti. Samaa neuvoa jaetaan ahkerasti myös aiemmin mainitsemani musiikintekijän somekommenteissa. Olen käynyt monta keskustelua, jossa olen vakuuttanut lukeneeni Raamattua ahkerasti ja tuntevani sen sisällön luultavasti keskivertoa paremmin. Oletan, että myös tämä kyseinen entinen kovan luokan uskova lauluntekijä on lukenut Raamattunsa ja silti (tai ehkä juuri siksi) päätynyt kyseenalaistamaan uskoaan. Jos ihminen kyseenalaistaa Jumalan olemassaolon ja sitä myötä Raamatun sisällön, on mielestäni hieman hullua tarjota ratkaisuksi Raamatun tutkiskelua.

”Et ole tainnut tuntea henkilökohtaisesti rakastavaa Jumalaa.” Tai ”Ehkä et oikeasti ole ollutkaan uskossa.” Ajattelen, että jokainen luo itse Jumalansa sellaiseksi kuin haluaa. Jos ajattelee Jumalan olevan rakastava, hän varmasti on sellainen. Raamatun Jumala on ollut vanhimmissa teksteissä aika sotaisa ja äkäinen kaveri. Edes hyvällä tahdolla on vaikea löytää rakastavaa Jumalaa Vanhan testamentin teksteistä. Päin vastoin sen ajan Jumala on ollut uhitteleva, kostonhaluinen ja pelottava. Vähitellen kuva Jumalasta on muuttunut. Väittäisin, että sata vuotta sitten Jumala oli vielä todella erilainen kuin nykyajan armollinen ja rakastava Jumala. Kiva kyllä, että hän on kehittynyt paljon mukavempaan suuntaan.

”Rukoilen sun puolesta, että Jumala kohtaa sut, niin kyllä sä vielä palaat takaisin hänen luokseen.” Tai ”Tulet vielä palaamaan, kun tuo kriisi on ohi, tämä on vain joku vaihe ja onhan mullakin ollut epäilyksiä, mutta olen silti löytänyt hänet jälleen.” En tiedä, mitä sellaista voisi elämässäni tapahtua, mikä saisi uskoni palaamaan. Luultavasti ei mitään. Jos joku todistaisi aukottomasti Jumalan olevan olemassa, niin sen jälkeen varmasti uskoisin hänen olevan olemassa, mutta ei se edelleenkään tarkoittaisi, että alkaisin jälleen palvoa häntä. Mutta arvostan silti, kun joku sanoo rukoilevansa puolestani. Se on sellainen uskovaisten tapa sanoa, että ”Hei mä välitän susta.” Toisaalta se tuntuu aika usein olevan myös käsien pesu jostain vaikeasti kohdattavasta asiasta. Monesti olen miettinyt, että tehkää nyt oikeasti jotain älkääkä vain istuko perseellänne rukoilemassa. Kuinka paljon enemmän hyvää saataisiin aikaan keskittämällä kaikki se rukoukseen käytetty energia todelliseen auttamiseen.

”Jumala silti rakastaa sua edelleen.” Kuulostaa ateistin korvaan yhtä merkittävältä kuin ”Joulupukki silti rakastaa sua.” Kysyin kerran yhdeltä tutulta, joka vakuutti Jumalan rakastavan häntä, mistä hän sen tietää niin varmuudella. Vastaus tähän oli, että koska hän uskoo Jumalan rakastavan häntä ja tuntee sen sydämessään. Tämä on varmasti totta. Hän todella tuntee niin. Minä en tunne ja olen täysin tyytyväinen elämääni niin.

Kun ei enää muuta keksitä, otetaan käyttöön vanha kunnon Saatana. ”Saatana on onnistunut valehtelemaan sinulle.” On se kyllä epeli. Tällä ajatuksella on helppo kuitata rationaalinen ajattelu typeryydeksi ja vähätellä toisen järkeä. Hölmö oli, kun noin helpolla meni lankaan.

Ei, en ole muuttunut uskon lakkaamisen myötä moraalittomaksi ja tee kaikkea sitä, mikä oli uskossa ollessa ”kiellettyä”. Nykyään mietin varmasti enemmän, kuinka toimia oikein ja kohdella ihmisiä hyvin. En vain usko saavani siitä mitään taivaallista palkintoa kuolemani jälkeen. Elämäni ei ole merkityksetöntä. Tunnen elämäni nimenomaan merkitykselliseksi ja ainutkertaiseksi nyt, kun en kuvittele sen jatkuvan tuonpuoleisessa. Nyt elämässäni ei ole kauheaa ristiriitaa oman ajatteluni ja maailmankuvani välillä. Minun ei tarvitse uskoa jotain, mikä tuntuu käsittämättömältä. Sen vuoksi tunnen kaiken olevan viimein niin kuin kuuluu olla. Ilman Jumalaa.