Viime viikolla julkaistiin eräässä lehdessä juttu kokemuksistani helluntaiyhteisössä kasvamisesta. Kerroin peloista, joita syntyi, kun yhteisön puheissa toisteltiin lopun olevan lähellä ja Jeesuksen tulevan hetkenä minä hyvänsä noutamaan omansa pois. Kuulin sellaisten merkkien olevan ilmassa, että Jeesus tulee aivan lähivuosina enkä todennäköisesti ehtisi kasvaa aikuiseksi. Arveltiin myös Venäjän hyökkäävän Suomeen jne., koska Raamatussa on näin ennustettu. Konkreettisten uhkien lisäksi kuulin henkimaailmasta, joka on todellinen. Koko ajan elämästämme käydään kamppailua hyvän ja pahan välillä. Saatana yrittää houkutella puoleensa ja Jumala repii toiseen suuntaan. Sellaisessa maailmassa minä elin. En uskaltanut koskaan sanoa, että en minä halua taivaaseen vaan haluan elää elämääni. Haluan kasvaa aikuiseksi, rakastua ja saada omia lapsia. Taivas kuulosti saarnaajien puheissa oikeastaan aika tylsältä paikalta. Joskus kun lentokone meni matalalta talomme yli, pelkäsin, että nyt Jeesus tulee. Toivoin, ettei tulisi. Mutta ei niin saanut sanoa, koska sellainen ajattelu oli sielunvihollisesta lähtöisin.

Kun minä olin lapsi, ei lapsuuteni uskon yhteisössä ymmärretty antaa lapselle kasvurauhaa. Terve uskonnollinen kasvatus ei sisällä Jumalalla uhkailua: ”Jos et ole kiltti, Jumala tulee surulliseksi” tai ”Jumala näkee, jos tekee syntiä ja Jumala näkee myös ajatukset”. Kauhistuttavia lauseita lapselle. Lapsen tulisi saada myös ajatella ja kertoa ajatuksensa ilman, että niistä tuomitaan. On täysin normaalia ja kehitykseen kuuluvaa, että lapsi kyseenalaistaa jossain vaiheessa vanhempiensa maailmankuvaa. Lasta ei saisi pelotella elämän loppumisella tai rakkaiden ihmisten katoamisella taivaan tuuliin ylöstempauksen sattuessa. Se on vastoin ihmisen luontoa. Ihminen taistelee säilyäkseen elossa. On väärin uhkailla elämän päättymisellä. Pieni lapsi on riippuvainen hoivaajastaan. Myös pelko siitä, että vanhemmat temmataan Taivaaseen, on äärimmäisen vahingollista lapselle. Lapsen kuuluu saada tuntea olevansa turvassa ja että häntä rakastetaan oli hän millainen hyvänsä.

Kun minua pyydettiin haastatteluun tämän aiheen tiimoilta, suostuin heti. Tiesin kyllä, että kritiikin esittäminen julkisesti voi nostaa vahvoja tunteita, mutta oikeudenmukaisuuden tajuni estää minua antamasta asioiden vain olla. Sain paljon palautetta. Se oli suurimmaksi osaksi positiivista, mutta sain myös muutamia negatiivisia palautteita. Niissä pyrittiin tyypillisillä lauseilla mitätöimään kokemukseni (ja tuhansien muiden kokemukset). Yksi tyypillinen tapa on syyllistää sanomalla, että ”on todella kurjaa, että mustamaalaat koko yhteisöä puheillasi”. En missään kohtaa juttua yleistänyt, vaan puhuin omasta kokemuksestani. Syy ei koskaan ole yhteisössä vaan kokijassa itsessään. Toinen tapa mitätöidä kokemus on sanoa: ”olet varmasti vain käsittänyt väärin” tai ”olen kasvanut samassa yhteisössä, enkä koskaan ole kokenut tuollaista”. Yhdessä saamassani sähköpostissa myös oltiin pahoillaan siitä, että olen kokemusteni vuoksi niin katkera, että haluan nyt pahaa yhteisölle. En tunne katkeruutta enkä halua kellekään entisen yhteisöni jäsenelle pahaa. En todellakaan halua loukata vanhempiani tai aiheuttaa heille tahallani surua. Jos joku, niin tämä on minua estänyt puhumasta jo aiemmin. On surullista tuntea olevansa pettymys, koska ei voi uskoa samalla tavalla kuin he.

Sain myös viestejä, joissa minua vaadittiin kertomaan nykyisestä maailmankuvastani ja lyömään todisteet tiskiin sille, ettei Jumalaa ole olemassa. Minulle puhuttiin kuin vajaaälyiselle, kuinka voin olla niin ymmärtämätön, etten tajua saatanan syöttäneen minulle valheita. Vastasin palautteeseen, etten koe tarvetta vakuutella omaa maailmankuvaani vahvassa uskossa olevalle eikä minulla ole pienintäkään tarvetta todistella olemassaolemattomuutta. Minulle riittää, että tiedän itse punninneeni ajatuksiani yli kymmenen vuoden ajan, opiskelleeni Raamattua ja tutkineeni uskoa ja kääntäneeni luultavasti jokaisen kiven asian suhteen.

Uskonnollista yhteisöä ei saisi kritisoida, koska yhteisöön kuuluvien on hyvin vaikea hyväksyä sitä, että ”totuudessa elämällä” voidaan aiheuttaa pahaa. Tuntuu, että joskus ”totuuden” vuoksi unohdetaan rakkaus ja kyky kohdella lähimmäisiä kunnioittavasti. Olen joskus miettinyt, että jos Jeesus eläisi ja tietäisi, mitä kaikkea hänen nimissään tehdään, häntä taatusti vituttaisi ankarasti. Usein tuntuu, että aitoa välittämistä löytyy kaikkialta muualta enemmän kuin sieltä, missä sen puheiden perusteella pitäisi oikein loistaa.