Parisuhdeihminen vai ikisinkku?
Onko olemassa parisuhdeihmisiä ja heitä, joille parisuhde ei sovi? Toiset tuntuvat rakastuvan ja pariutuvan helposti, kun taas omalla kohdalla ajatus parisuhteesta tuntuu erittäin kaukaiselta asialta. Viiden sinkkuvuoden aikana tapaamistani ihmisistä moni on ehtinyt tänä aikana naimisiin ja jotkut saaneet jopa lapsia. Minä olen edelleen tukevasti sinkku. Ja jostain syystä olen alkanut nauttia siitä. Totta kai aina välillä tulee hetkiä, jolloin kaipaisi ”omaa” ihmistä, jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Suurimman osan ajasta tunnen silti olevani erittäin tyytyväinen elämääni näin. Kukaan ei määräile eikä minulla ole tarvetta määräillä ketään.
En ole hetkeen jaksanut notkua deittipalveluissa enkä ajatella edes uuteen ihmiseen tutustumista. On hävinnyt tarve löytää joku. Alussa, kun avioliitto päättyi, oli tarve etsiä uusi ihminen vierelle. Pidin itsestäänselvänä, että viimeistään vuoden sisällä olisin parisuhteessa. Olinkin, mutta eihän siinä hyvin käynyt. Nyt jälkiviisaana mietin, että en ollut ollenkaan valmis. Mitä pidempään on ollut yksin, sitä luontevammalta asia tuntuu. Joku kysyi, pelkäänkö jääväni yksin loppuelämäkseni. En oikeastaan. En näe siinä vaihtoehdossa mitään pelättävää. Viihdyn yksin. Minulle ei ole enää tarvetta saada lapsia, joten perheen perustamisen vuoksi ei ole ”pakko” löytää ihmistä. En silti väitä, etteikö olisi kiva rakastua.
Ihmettelen ihmisiä, jotka tuntuvat löytävän aina välittömästi uuden rakkauden, kun edellinen suhde kariutuu. Kuinka he sen tekevät? Johtuuko heidän pariutumisalttiutensa siitä, että he eivät osaa olla yksin? Ehkä he ovat ekstroverttejä, jotka voimaantuvat suhteessa toiseen ihmiseen. Minä taas olen introvertti, joka tarvitsee omaa aikaa. Mutta onko ihmiselle hyväksi lakata tarvitsemasta toista ihmistä? Saan usein itseni kiinni ajatuksesta, että pidän itseäni parisuhteessa olevia vahvempana, koska ”pärjään”. Selviän melkein kaikesta ilman apua ja vietän ihanasti päivän yksin tapaamatta ketään ja vielä nautin siitä. Facebookissa joku päivittelee kumppaninsa muutaman päivän työmatkaa ja sitä, kuinka selviää viikosta ilman puolison tukea ja apua. Kieltämättä tuntuu hieman absurdilta, kun itse on selvittävä aina. Siihen on niin tottunut. Mutta onko se kuitenkaan vahvuutta?
Muutamat viime viikot ovat olleet äärimmäisen stressaavia. On ollut monta rautaa tulessa ja olen yrittänyt selvitä kaikesta kunnialla. Huomaan olevani aivan poikki. Iskee epätoivo pienistäkin asioista. Huomaan, että saattaisi olla huomattavasti helpompaa, kun olisi joku sanomassa, että kyllä kaikki järjestyy. En ehkä olekaan niin vahva kuin olen kuvitellut. Saatan sittenkin tarvita toista ihmistä. Kuuntelin eilen biisiä, jossa sanotaan: ”Kaikki on näillä, tummilla teillä, helppoa mulle, rakastetulle. Mietin vain niitä, joille ei riitäkään, joille ei jää ketään. Meidät on tehty toisia varten, toistemme surujen siruja varten. Kaikki on näillä, tummilla teillä, helppoa silloin.” (Vesterinen yhtyeineen) Jäin miettimään, kuinka paljon helpompaa elämä olisi, jos sen voisi jakaa jonkun kanssa. Yhdessä on helpompi selvitä vaikeista hetkistä ja ilot tuntuvat isommilta yhdessä koettuna.
En usko, että on olemassa erikseen parisuhdeihmisiä ja heitä, jotka eivät koskaan pariudu. On vain ihmisiä, joihin mennyt elämä on jättänyt jälkensä kovemmin kuin toisiin. On ihmisiä, jotka kaipaavat enemmän suhteessa olemista kuin toiset. On erilaisia elämäntilanteita. Juuri nyt en jaksa etsiä. On ihan hyvä näin. Ehkä se tarkoittaa sitä, että alan olla valmis parisuhteeseen. Tiedän, että osaan olla yksin ja olen onnellinen yksin. En tarvitse ketään sen vuoksi, että en pärjäisi yksin. En ole riippuvainen kenestäkään. Jos joskus olen parisuhteessa, olen siinä, koska rakastan. En sen vuoksi, että kuka tahansa on parempi kuin yksinäisyys.
