Luopio, tieltä poikennut, eksynyt lammas, harhaan mennyt, sielunvihollisen houkuttelema. Näillä sanoilla kuvataan lapsuuteni uskonyhteisössä ihmistä, joka ei enää ajattele samalla tavalla kuin he. Puhutaan myös uskosta luopumisesta. Luopuminen käsitteenä sisältää ajatuksen, että annetaan jotain pois pakon edessä ja haikein mielin. Tämä teksti tulee olemaan hyvin henkilökohtainen välitilinpäätös siitä, mitä tänään ajattelen elämästä. Kirjoitin aiemmin ”Annan tarinan”, kokemukseni pelottavasta Taivaan Isästä. Minulta kysyttiin, kuinka tarina jatkuu ja millaisena Jumala minulle nyt näyttäytyy. Vastaus kysymykseen on, että ei minkäänlaisena. Minulla ei ole enää Jumalaa. Olen jumalaton teologi.

Jos ei itse ole ollut tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä, voi olla hankala ymmärtää, miksi on vaikeaa sanoa ääneen uskon lakanneen. Olen kuitenkin virallisesti eronnut helluntaiseurakunnasta jo kauan sitten. Jollain tasolla olen kuitenkin halunnut pitää kiinni Jumalasta ja uskosta. Nyt olen pisteessä, jossa on todettava, etten enää usko. Vaikeaksi sen ääneen sanomisen tekee se, että tämän jälkeen olen uskovaisten ystävieni ja sukulaisteni säälin kohde. He ovat surullisia sen vuoksi, että olen kadottanut uskoni. Heillä on totuus ja minä olen sen totuuden hukannut. Viisaudessani tyhmäksi tullut. Samaan aikaan, kun tunnen suurta vapauden tunnetta ensimmäistä kertaa elämässäni, joudun tuottamaan muille surua ja huolta. En vain enää kykene mukautumaan siihen elämänkatsomukseen.

Ennen tunsin syyllisyyttä siitä, että en elänyt aivan sen kaltaista elämää, mitä uskovaiselta odotetaan. Luotin kuitenkin armoon ja siihen, että olen hyväksytty siitäkin huolimatta. Mitä enemmän luin uskovaisiksi itseään kutsuvien kirjoittamia ajatuksia, sitä vieraammalta nuo ajatukset alkoivat tuntua. Kristillisen opin mukaan ihminen on syntiin langennut ja paha. Ilman Jumalaa ja Jeesuksen sovitustyötä ihminen ei ole mitään. Kaikki hyvä, mitä ihminen tekee on Jumalan työtä hänessä, mutta kaikki paha johtuu ihmisestä itsestään ja lihan heikkoudesta. En voi ajatella enää näin. Ajattelen, että ihmisellä on potentiaali tehdä sekä hyviä että pahoja tekoja. Jumala ja Saatana ovat itseasiassa ihmisen hyvä ja paha. Ei jossain ulkopuolella vaan ihmisessä itsessään. Näin ajateltuna Raamattu on kuvaus ihmisyydestä. En ole enää aikoihin uskonut taivaaseen enkä helvettiin. Kun kuolen, minä lakkaan olemasta. Ennen syntymääni en ollut olemassa enkä ole olemassa kuoleman jälkeen. Näin ajattelen. Se on minusta lohdullinen ajatus. En ole koskaan kaivannut ikuista elämää.

Niissä piireissä, joista olen lähtöisin, on tapana jakaa maailma jyrkästi kahtia. On me ja muut, uskovaiset ja kadotetut. Uskovaiset omistavat totuuden ja ”tiedon” oikeasta, kun taas muut elävät valheessa. Uskosta osattomia (vähättelevä ilmaisu) ei toki karteta, mutta heihin suhtaudutaan usein evankelioitavina. Oma totuus halutaan takoa myös heidän päähän. Usein myös ajatellaan, että uskosta luopuminen tarkoittaa automaattisesti sitä, että ihminen alkaa elää täysin moraalittomasti ja holtittomasti. Seuraavaksi löydän itseni katuojasta piikittämästä itseäni suoneen. Alamäki on nyt alkanut. Jos elämässäni tapahtuu ikäviä asioita, ne johtuvat varmasti siitä, että olen hyljännyt Jumalan. Minä kuitenkin näen, että elämässä tapahtuu hyviä asioita ja tapahtuu ikäviä asioita. Se on elämän luonne. Minun maailmassani ei enää ole jakoa uskoviin ja ei-uskoviin. On vain ihmisiä. Ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavoin. Jokaiselle suotakoon vapaus ajatella omalla tavallaan.

Usko antaa vastauksia moniin hankaliin asioihin, joihin ihmisen järki ei riitä. Ihmisen on vaikea hyväksyä sitä, ettei kaikkea voi tietää. On myös helpompaa toimia ulkopuolelta annettujen sääntöjen ja normien varassa kuin tehdä päätöksiä itsenäisesti. Nähdä elämässä tapahtuvat hyvät asiat johdatuksena ja vastoinkäymiset koettelemuksina. Hädän hetkellä turvautua Jumalaan ja uskoa, että asiat eivät tapahdu sattumalta. Usko tuo monille myös lohtua. En näe sitä pahana asiana sille, joka siitä saa sisältöä elämäänsä.

Tänään postilaatikossani oli traktaatti. Sen otsikko oli: ”Kuka hallitsee elämääsi?” Lopussa luki: ”…kuka hallitsee elämääsi? Jos sanot, minä itse, olet täysin väärässä. Jos olet Jeesuksen oma, Hän vie sinut Taivaaseen. Jos et, olet sielunvihollisen, tämän maailman ruhtinaan, joka vie omaan paikkaansa.” Vahvoja sanoja, jotka kuvastavat hengellistä vallankäyttöä. ”Olet täysin väärässä”. Tämä on asenne, jonka kanssa joudun elämään tästä eteenpäin. Vahvassa uskossa oleva ei ajattele, että on erilaisia, keskenään saman arvoisia maailmankatsomuksia. He ajattelevat ylimielisesti omistavansa totuuden ja että muiden olisi syytä uskoa samalla tavalla. Hengellisen väkivallan ja vallankäytön mahdollistaja on negatiivinen ihmiskuva. Oman järjen käyttö on pahasta, koska sen ajatellaan olevan ”lihallista” ja sielunvihollisen houkuttelua harhateille.

Minun ei enää tarvitse pelätä ikuista kadotusta eikä tuntea syyllisyyttä siitä, että olen ihminen ja toimin ihmiselle luonnollisella tavalla. Olen oppinut autonomiseksi toimijaksi. Olen yksin vastuussa itsestäni ja teoistani, ei kukaan muu. En haluaisi, että minut ahdetaan johonkin lokeroon ja määritellään ihmisenä uskoni tai uskomattomuuteni kautta. En ole ateisti enkä uskovainen. Saisinko olla ihan vaan ihminen?