Olen kaikki tai ei mitään-tyyppi. Kun ryhdyn johonkin, vaadin itseltäni täydellisyyttä. Mikään ”ihan hyvä” ei riitä. Joko onnistun tai sitten epäonnistun. Mitään välimuotoja ei ole. Elämässäni on toistunut sama kaava aina.

Muutama vuosi sitten pidin blogia treenaamisesta. Olin vastaeronnut ja päätin liikunnalla ja terveellisellä ruokavaliolla treenata itseni timmiin kuntoon. Se onnistui yllättävän helposti. Muutamassa kuukaudessa karistin monta kiloa muutenkin normaalipainoisesta vartalostani. Parhaimmillani/pahimmillani painoin 48 kiloa ja valokuvissa näytän todella hoikalta. Juoksin viikossa melkein joka päivä, kävin salilla, ja elin riisillä ja tonnikalalla. Se tuntui aivan normaalilta ja hyvältä. En pitänyt herkkupäiviä, koska en oikeastaan edes kaivannut sellaisia. Olin päättänyt saavuttaa jotain ja tein sen täysillä. Tiesin, että jos sallisin itselleni herkkuja silloin tällöin, sallisin niitä vähitellen joka päivä. Täysillä tai ei ollenkaan. Lopulta polveni kipeytyi juoksemisesta. Liikkuminen lopahti sen myötä lähes kokonaan, kun en pystynyt enää edes kävellen tehdä lenkkejä polven viiltävän kivun takia. Väsyin myös rasiaruokiin ja rahkaan. En ollut syönyt leipää juuri ollenkaan pariin vuoteen, mutta yhtäkkiä huomasin korvaavani lounaan leipäpalalla ja syöväni herkkuja päivittäin. Aiemmin todella terveellinen ruokavalio oli kääntynyt todella epäterveelliseksi ruokavalioksi.

Opiskellessa sain tenteistä aina joko kiitettäviä tai sitten en päässyt läpi ollenkaan. Ei ollut sellaista vaihtoehtoa, että olisin osannut asian keskinkertaisesti. Joko osasin tai sitten en. Jos olen kiinnostunut jostain asiasta, olen siitä kiinnostunut täysillä ja laitan kaiken energiani siihen, että suoriudun loistavasti. Vaadin itseltäni paljon. Vaadin täydellisyyttä. Kärsin myös huijarisyndroomasta ja aliarvioin usein osaamistani. Kuinka voisi oppia, että ihan hyvä riittää? Täydellisyyden vaatiminen itseltään on kovin uuvuttavaa. Se vie myös ilon ja nautinnon monesta asiasta, kun mitään ei voi tehdä vain sen vuoksi, että se on hauskaa. Aina pitäisi olla kaikessa paras.

Vaativuus itse kohtaan on lapsuudessa opittua. Hyvä ei riittänyt, vaan huomio keskitettiin aina virheisiin. Siihen, mikä meni pieleen ja missä olisi voinut olla vielä parempi. Sain koulussa aina kiitettäviä arvosanoja, mutta silti muistan kehujen sijasta moitteet asioista, joita en ollut osannut. En koskaan oppinut arvostamaan omia kykyjäni ja olen edelleen epävarma, osaanko oikeasti yhtään mitään. Tätä tunnetta paikatakseni pyrin täydellisyyteen. Entä jos jatkuvan itsekritiikin sijaan pyrkisinkin siihen, että aikuisena ihmisenä voin itse kertoa itselleni, että ”ihan ok riittää”. Olen nyt aikuinen, mutta sisälläni elää edelleen lapsi, joka kehujen sijaan sai moitteita. Aikuisena ymmärrän tuon lapsen kaivanneen sitä, että häntä olisi kehuttu myös siitä kasi puolen koetuloksesta ja sanottu, että hienosti meni. Ymmärrän, että oli kohtuutonta nostaa esiin kymppi miinuksesta se ainoa pieni virhe. Aikuisena voin palata noihin hetkiin ja olla itse itselleni se aikuinen, joka kertoo, ettei täydellisyyttä vaadita, ja että olen arvokas ja hyväksytty aina.

Yritän nyt 35-vuotiaana opetella armollisuutta itseäni kohtaan. Käyn jälleen juoksulenkeillä, mutta haluan tehdä niin, koska se on kivaa enkä vaadi itseltäni aina vaan pidemmän matkan jaksamista tai kovempaa vauhtia. Pyrin jälleen syömään terveellisesti, mutta en laihtuakseni vaan ollakseni vahva ja terve. Yritän sallia itselleni myös herkut silloin tällöin tuntematta syyllisyyttä niistä. Kun tulee tunne, että pitäisi pystyä parempaan, voin kertoa itselleni, että eipä muuten tarvitse! Tämä riittää. Opettelen olemaan keskinkertainen ja tekemään asiat riittävän hyvin. Itseni uuvuttamisen ja luovuttamisen sijaan jatkamaan perille vähän hitaammin.