Kun tieto Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan tuli, olin tietysti järkyttynyt, mutta en peloissani. Ajattelin, että onhan siellä taisteltu jo pitkään. Ensin mietin, etten katselisi uutisia asiasta ollenkaan, etten kuormita itseäni liikaa asialla, jolle en mitään voi tehdä. Pian kuitenkin huomasin, ettei uutisia oikein pysty välttelemään ja toisaalta halusin pysyä ajan tasalla tapahtumista. Sota hiipi myös somekanaviin. Huomasin, että moni on peloissaan. Myös muutamat ystävät, joiden kanssa keskustelin, pelkäsivät. Pelko tarttuu herkästi. Minuakin alkoi pelottaa. Ehkä on ihan hölmöä etukäteen murehtia siitä, että sota leviää tänne tai venäläiset posauttavat jonkin ydinvoimalan Ukrainassa. Moni kuitenkin tällä hetkellä oikeasti valmistautuu pahimpaan. Tarkistin minäkin, että meidän kaikkien passit ovat voimassa ja mietin, että kissoillemme on hankittava passit.

Kehoni on aina reagoinut salamannopeasti ”uhkatilanteisiin”. Uhan ei tarvitse olla edes kummoinen, niin kehoni jännittyy. Ymmärrän nyt, että tämä johtuu lapsuudessani tapahtuneista asioista. Lapsuudessa koetut asiat aktivoituvat stressitilanteissa ja keho menee hälytystilaan. Eikä siinä tilassa oikeastaan ole järjellä mitään tekemistä. Ymmärrän stressaavani pienistäkin asioista aivan liikaa, mutta siihen tilaan ei auta järkeily. Hengittäminen sen sijaan auttaa. Onneksi olen oppinut edes jollain lailla hallitsemaan hermostoni virittymistä.

Kun koronakriisi iski, minusta tuntui, että selviydyn hyvin itsekseni. En kaivannut asiasta juttelua sen enempää, mitä lähipiirin kanssa tuli juteltua. Nyt sen sijaan huomaan, että kaipaan kumppanuutta ja sitä, että tässä asiassa voisi tukeutua toiseen ihmiseen. Voisi puhua toiselle aikuiselle. Olen kahden teini-ikäisen äiti ja lapseni eivät onneksi ole olleet tästä tilanteesta kovin huolissaan. En tietenkään halua omia pelkojani heille siirtää ja kotona emme tilannetta pui enempää kuin on tarpeen.

Eilen juttelin parin tutun kanssa ja he kertoivat keskustelleensa puolisonsa kanssa ihan konkreettisista asioista, kuinka toimitaan, jos tilanne tulee. Tunnen olevani näiden asioiden kanssa yksin. Vaikka on ystäviä ympärillä, olen kuitenkin yksin aikuisena miettimässä, pitäisikö hankkia kotiin varmuusvarastoa vai onko tämä nyt ihan hölmöä panikointia.

Haluaisin jutella tilanteen herättämistä tunteista. Peilata niitä jonkun toisen tunteisiin. Päivittäin ei tule kuitenkaan ystäville soiteltua tai viestiteltyä ja toisaalta myös tuntuu, ettei halua kuormittaa omilla peloillaan heitä, jotka eivät välttämättä asiaa halua miettiä ollenkaan. Ymmärrän hyvin tämänkin. Kuulun yhteen vähän syvällisempään keskusteluun keskittyvään sinkkuryhmään ja siellä tehtiin linjaus, ettei sodasta saa ryhmässä puhua. Toisaalta ymmärrän, etteivät kaikki halua joka paikassa törmätä aiheeseen, mutta toisaalta juuri sinkkuus tekee tästä tilanteesta raskaamman, kun ei ole lähellä ketään, kenen kanssa jakaa tämä tilanne.

Näin viime yönä unta, että olin keskellä ilmahyökkäystä. Katselin unessani ohjuksia, jotka lentelivät taivaalla ja väistelin lentokoneita, jotka pommittivat aluetta, jossa olin. Heräsin aivan hikisenä. Mieli käsittelee asioita unien avulla. Järjellä ymmärrän, että tässä tilanteessa on keskityttävä siihen, mitä voi tehdä eikä siihen, mihin ei voi vaikuttaa. Pelolle ei vaan voi sanoa, että mene pois. Yritän silti keskittyä siihen, että aurinko paistaa juuri nyt ja tässä hetkessä meillä ei ole hätää. Toisilla on ja heitä voin yrittää jotenkin auttaa.