Ikäero parisuhteessa

29598298_10216146475884116_1649385945072256538_n.jpg

Voihan kevät! Lisääntyvä valo saa kaipaamaan kumppania. Sellaista, jonka kanssa olisi helppoa ja hauskaa. Pienehkön ongelman muodostaa se, että en jaksaisi tutustua enää yhteenkään ihmiseen. Pidän ihmisistä, mutta olen lopen uupunut kirjoittelemaan jotain diibadaabaa harrastuksista ja mielenkiinnon kohteista. En enää jaksaisi käydä treffeillä, vaikka niillä usein ihan mukavaa on. Jos joskus sellainen ihme tapahtuu, että olen parisuhteessa ja erehdyn kaipaamaan sinkkuaikoja, niin joku voisi muistuttaa totaalisesta deittiähkystä, jota en enää haluaisi kokea. Nyt, kun talven hiljaiselon jälkeen olen jälleen aktivoitunut näissä parinhakuhommissa, niin olen huomannut sellaisen asian, että minua lähestyvät lähinnä +50-vuotiaat miehet. Ja muutamat parikymppiset pojat. 

Olisi hyvin vaikea kuvitella seurustelevansa itseään paljon nuoremman kanssa. Arvostan elämän mukanaan tuomaa viisautta ja sitä valitettavasti harvalta parikymppiseltä kovin paljoa vielä löytyy. On varmasti ikäisekseen kypsiä ja fiksuja yksilöitä, mutta yleisesti ottaen puumailu ei ehkä ole se mun juttu. Silti olen saanut useampia yhteydenottoja parikymppisiltä nuorilta miehiltä. Ilmeisesti vanhempi ja kokeneempi nainen viehättää joitain nuoria uroita. Valitettavasti itse en viehäty yhtään ajatuksesta.

Minulla on nyt ollut muutaman viikon profiili deittipalstalla. Sinä aikana olen saanut 60 yhteydenottoa. Näistä noin 90% on minua yli 15 vuotta vanhemmilta miehiltä. Samaan aikaan Facebookissa moni sen ikäinen nainen valittelee, kun ei oman ikäluokan miehet ole kiinnostuneita heistä. Sama ongelma on minullakin. Ei minusta kiinnostu ikäiseni miehet, vaan ne +50-vuotiaat. He kirjoittavat yleensä aloitusviestiinsä ”ikä on vain numero”. Ei se nyt vain ole pelkästään numero. En kauhistu ajatuksesta, että mies on minua 10 vuotta vanhempi tai hiukan enemmänkin. Eihän se tosiaan tässä vaiheessa elämää niin kovin suurelta ikäerolta tunnu. Minulla on teini-ikää lähestyvät lapset, enkä enempää lapsia toivo. Näin ollen on lähes mahdotonta löytää omasta ikäluokasta miestä, joka olisi samassa elämäntilanteessa. Moni ikäiseni vasta harkitsee perheen perustamista tai on pienten lasten vanhempi. Olen siis avioeron jälkeen päätynyt ajatukseen, että mahdollinen kumppani on minua useamman vuoden vanhempi. Mutta silti tuntuu jossain määrin kiusalliselta, että itseäni todella paljon vanhemmat miehet haluaisivat tutustua.

Reilusti vanhemmat miehet perustelevat yhteydenottoaan yleensä sillä, että ovat mielestänsä ikäistänsä nuorekkaampia ja oman ikäiset naiset ”eivät pysy perässä”. Näin kirjoitti eräs mies minulle. Mistä lie on päätynyt ajattelemaan, että minä pysyisin hänen perässään? Ikäero ei haittaa, jos syy haluun tutustua on persoonien yhteensopivuus, mutta jos syy on, etteivät oman ikäiset naiset viehätä ulkoisesti, tulee epäilys miehen motiiveista. Joskus mietin myös todella karskisti sitä tosiasiaa, että mikäli ikäeroa on reilusti enemmän kuin kymmenen vuotta ja parisuhde kestää lopun elämän, ollaan väistämättä tilanteessa, jossa olen vielä työelämässä ja toinen saa alkaa varailla paikkaa hoivakodissa. Mutta tämän vuoksi en kuitenkaan jättäisi minulle muuten sopivaan ihmiseen tutustumatta. Elämä harvoin menee, kuten on suunnitellut eikä ole mitään takeita siitä, kuka kuolee ensin tai säilyykö terveys hyvänä. Turha siis miettiä tässä kohtaa sellaista, mistä ei muutenkaan ole mitään takuita.

Onko ikäerolla väliä parisuhteessa vai onko ikä tosiaankin vain numero? Pitäisikö suhtautua avoimemmin myös itseä paljon vanhempiin viestittelijöihin tai laajentaa näkökulmaa nuorisopuolelle? 😀

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ajattelin tänään

Elämän tarkoitus

narcissus-3260777_1920.jpg

En sitten mahtipontisempaa otsikkoa keksinyt blogitekstille? Jokainen varmasti joskus miettii elämänsä tarkoitusta. Kysymys, johon uskonnot antavat vaihtoehtoisia vastauksia kuitenkaan lopulta vastaamatta itse kysymykseen. Miksi ihmeessä me olemme täällä? Tieteen mukaan erittäin onnekkaan sattuman johdosta. Uskonnot tarjoavat vastaukseksi erilaisia luomismyyttejä. Nekin antavat vastauksen vain kysymykseen, kuinka elämä syntyi. Ei siihen miksi elämä syntyi. Ihmisyyteen kuuluu halu tietää asioita, joita ei voi selittää eikä ihmisjärjellä ymmärtää. On vaikeaa hyväksyä sitä, ettei kaikkeen löydy syytä.

En tiedä elämän tarkoitusta. Pikku hiljaa alan hyväksyä sen tosiasian, ettei sitä voi tietää. Ehkä tarkoituksen pohtimisen sijaan pitäisi keskittyä itse elämään. Se on nyt. Siitä ei voi ottaa uusintaottoa eikä sitä voi kelata taaksepäin. Suurin osa ihmisistä elää elämäänsä puolitehoilla. Odottaa sopivaa hetkeä, jolloin voisi aloittaa elämänsä ja nauttia siitä. Osa elää odottaen palkintoa tuonpuoleisessa. Tämä elämä on vain pakollinen välivaihe ja todellinen elämä alkaa vasta kuoleman jälkeen. Tuonpuoleisen odotuksessa unohdetaan elää tämä elämä. Se ainoa, joka on nyt. Tai eletään rajoittaen itseä. Asettaen sääntöjä, joiden raameissa saa elää.

Luin eilen erään naisen kirjoittaman blogitekstin. Hänen ihmiskuvansa mukaan ihminen on lähtökohtaisesti paha ja turmeltunut. Esimerkiksi seksuaalisuus on hänen mukaansa ”pahojen himojen jylläämistä”. Hän saa toki olla sitä mieltä, mutta minä en ole sitä mieltä. Minun maailmassani ei ole lähtökohtaisesti pahoja ihmisiä. On ihmisiä, jotka toimivat joskus väärin aiheuttaen muille haittaa. On silti täysin eri asia ajatella olevansa läpeensä paha kuin ottaa vastuu vääristä teoista ja toimia jatkossa siten, ettei satuttaisi muita. Ihmisellä on tunteet, jotka ohjailevat toimintaa. Tunteiden tarkoitus on viestiä jostain. Esimerkiksi pelko kertoo mahdollisesta vaarasta, johon olisi reagoitava tai viha siitä, että joku on toiminut arvojemme vastaisesti ja tilanne vaatii korjausta. Suru auttaa sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Syyllisyys on seurausta siitä, että on toiminut väärin ja syyllisyyden poistamiseksi on muutettava toimintaansa. Ei ole negatiivisia tai positiivisia tunteita. Jokaisella tunteella on oma tärkeä tehtävänsä. Jos näkee ihmisen uskonnollisten silmälasien läpi pahana ja turmeltuneena, ja kaiken ihmisyyteen kuuluvan syntinä, ei oikein ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää elää elämäänsä rajoittaen, ettei sisäinen ristiriita kävisi liian voimakkaaksi. Tämä tarkoittaa luonnollisen ihmisyyden kieltämistä.

Ihmisyyden kieltäminen johtaa usein ongelmiin. On täysin hullua, että nyky-yhteiskunnassa elävä ihminen on vieraantunut omista tunteistaan eikä tunnista niitä tai osaa tulkita niiden tarjoamia ohjeita. Normaalina pidetään jotain, mikä ei ole ihmiselle luonnollista ja epänormaaliksi tuomitaan moni täysin luonnollinen asia. Ihmiset ovat onnettomia toimiessaan muiden vaatimusten mukaisesti ja yrittäessään olla tehokkaita. Elämää suoritetaan sen sijaan, että sitä elettäisiin. Toiset kiirehtivät saadakseen valtaa, rahaa ja mainetta, ja toiset kiirehtivät kerätäkseen valtavan määrän kokemuksia. Jos todella nauttii sellaisesta elämästä, se on hyvä tapa elää. Jos tekee sitä vain, koska niin on tapana elää, kannattaa miettiä, mikä oikeastaan on elämässä tärkeää? Jos tietäisit, että sinulla on vain tämä vuosi tai vähemmän aikaa elää, kuinka silloin eläisit? Mitkä asiat elämässäsi menisivät kaiken edelle? Mitä vielä haluaisit tehdä? En tarkoita, että pitäisi elää peläten kuolemaa, vaan elää siten, että uskaltaisi ottaa myös riskejä ja suunnata kohti unelmiaan. Uskaltaisi olla ihminen ja opettelisi kuuntelemaan viisasta itseään. Erottaisi oman äänensä muiden toiveiden ja odotusten seasta, ja osaisi kyseenalaistaa ulkopuolelta annettuja rajoituksia. Ymmärtäisi, että kokonaiseen elämään kuuluvat sekä valot että varjot. Ja ettei kaikkeen löydy syytä.

Tämä oli liberaalin teologin pääsiäissaarna.

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä