Itsevarmat pojat, epävarmat tytöt

office-620822_1920.jpg

Mä oon tosi hyvä enkussa ja saan ihan varmasti kokeesta ainakin ysi puol, sanoi poikani, kun houkuttelin häntä kertaamaan kokeeseen. Aina, kun kysyn häneltä tulevista kokeista, hän vakuuttaa osaavansa hyvin kaiken. Ja yleensä osaakin! Pari vuotta vanhempi tyttäreni sen sijaan vaipuu epätoivoon aina koetta edeltävänä iltana. Mä en osaa yhtään mitään ja koe menee varmasti pieleen. Wilmassa komeilee silti ysien ja kymppien rivistö menneiden kokeiden kohdalla.

Molemmille lapsilleni koulu on suhteellisen helppoa. Molemmat ovat saaneet hyviä arvosanoja. Itsetunnossa ja uskossa omaan osaamiseen on silti iso ero. Poikani on aina täysin varma kyvyistään ja tyttäreni on aina täysin varma omasta epäonnistumisestaan. Vaikka hän saisi kokeesta 10-, hän miettii sitä yhtä virhettä. Poikani sen sijaan on tyytyväinen, tuli kokeesta mitä hyvänsä. Jos joskus on lipsahtanut kokeeseen useampi väärä vastaus, hän vakuuttaa silti osaavansa asian. Hyvä niin! Olen miettinyt, olenko kasvattanut lapseni eri tavalla. Olenko vaatinut tyttäreltäni enemmän, koska hän on tyttö? Vai onko kyse vain luonteenpiirteistä? Toinen lapsistani on luonnostaan optimisti ja toinen pessimisti?

Tunnistan tyttäreni epävarmuudesta omia piirteitäni. Olen aina menestynyt koulussa ja ollut hyvä, siinä mihin ryhdyn. Hyvästä palautteesta huolimatta en ole koskaan uskonut omiin kykyihini. Mietin aina, mitä olisi pitänyt tehdä paremmin ja mikä meni pieleen. En luota omaan asiantuntemukseeni, vaikka joku muu sanoisi minun tietävän jostain asiasta todella paljon. Muut huomaavat ennemmin osaamiseni ja potentiaalini kuin minä itse. Minun on todella vaikea sanoa olevani hyvä jossain tai että osaan tehdä asiaa x. Olen todennut usein, että moni tuntemani mies pitää itseään alan suvereenina asiantuntijana, mutta kun asiasta keskustellaan, huomaan tietäväni vähintään yhtä paljon ellen enemmän kyseisestä aiheesta. Meitä erottava tekijä on, että hänellä on itseluottamusta ja sitä kautta vakuuttavuutta, kun taas minä pystyn todistamaan osaamiseni vain näyttämällä käytännössä sen. En osaa osaamistani tuoda esille samalla vakuuttavuudella, koska en ole itsekään vakuuttunut siitä.

Monien tutkimusten mukaan tyttöjen itsetunto laskee murrosiässä paljon. Siihen saakka he uskovat olevansa yhtä hyviä kuin pojat ja pystyvänsä samaan. Murrosiässä tapahtuu jotain, mikä saa tyttöjen uskon itseensä laskemaan. Työelämässä, tasa-arvoistumisesta huolimatta, miehet jyräävät paremmilla palkoillaan ja johtotason tehtävillään. Etenkin nuoremmissa ikäpolvissa naisten koulutustaso on miehiä korkeampi. Silti näyttäisi siltä, että miehet menestyvät työelämässä naisia paremmin. Naiset hakevat alemman tason tehtäviä. Näin ei tietenkään ole kaikkien kohdalla, mutta keskimäärin. Pitäisikö tähän kiinnittää entistä enemmän huomiota jo peruskoulussa ja toisen asteen opinnoissa? Olisiko mahdollista joillain toimilla parantaa tyttöjen ja nuorten naisten uskoa itseensä? Mistä johtuu, että miehillä on usein jäävuoren kokoinen ego, luotto omiin kykyihin ja halu julistaa sitä kovaan ääneen, kun taas naisilla on paljon hiljaista tietoa ja piilo-osaamista, josta ei niin pidetä meteliä? Tämä kuilu on mielestäni työelämän tasa-arvon suurimpia esteitä.

Perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Kirjoituspyyntö uskonnollisesta yhteisöstä lähteneille

gulls-3135962_1920.jpg

Kirjoitan kirjaa. Se on ollut haaveeni jo alle kouluikäisenä. Kun muut haaveilivat eläinlääkärin työstä, minä haaveilin kirjailijan urasta. Koulussa kuitenkin totesin, että ei minulla ole siihen lahjoja. Olin korkeintaan keskinkertainen kirjoittaja. Vasta yliopistossa tajusin, että vahvuuteni kirjoittajana on kertoa monimutkaiset asiat siten, että kuka tahansa voi asian ymmärtää. Sain hyvää palautetta kirjoittamistani teksteistä. Myös palaute blogiteksteistä on ollut kannustavaa ja luottamus omaan osaamiseen on kasvanut. Jostain on aloitettava ja minä aloitan aiheesta, joka on itselle tuttu ja tärkeäksi koettu: uskonnollisesta yhteisöstä lähtemisestä. Aihe on myös haastava ja herkkä. Siitä on vaikea kirjoittaa pahoittamatta kenenkään mieltä. Ajattelen kuitenkin, että terve usko ja uskonnollisuus kestää myös kritiikkiä.

Kirjoitan kirjaa uskonnollisista yhteisöistä lähteneiden elämästä irtautumisen jälkeen. Uskonnollisista yhteisöistä on kirjoitettu paljon viime aikoina. Näkökulma on pääosin siellä koetussa hengellisessä väkivallassa. On hyvä, että asiasta puhutaan, koska moni joutuu kokemaan sitä. Haluaisin kuitenkin korostaa, että suurimmalle osalle uskonnollinen yhteisö ja usko ovat elämän voimavaroja. Usko antaa elämään sisältöä ja tukee mielenterveyttä. Parhaimmillaan uskonnollinen yhteisö on kuin perhe, joka tukee ja jossa voi olla oma itsensä aidosti. Ihmiset ovat kuitenkin yksilöitä, eivätkä kaikki mahdu siihen muottiin, mitä yhteisö odottaa. Kaikki eivät usko samalla tavalla. Tätä pitäisi kunnioittaa. Fundamentalististen yhteisöjen suurin ongelma mielestäni on ihmisten jakaminen jyrkästi kahteen leiriin. Ei ole vain ihmisiä, vaan on uskovaisia ja uskosta osattomia. Toiset ovat pelastettuja ja toiset turmeltuneita, pahoja ja rappiolla. Toisillä on totuus ja toiset elävät valheessa. On meitä ja heitä. Yhteisön ulkopuolisiin suhtaudutaan usein säälien tai ylimielisesti. Säälien, koska he eivät ole ymmärtäneet totuutta ja ovat matkalla kadotukseen. Kunnioitusta vaaditaan puolin ja toisin.

Kirjan tarkoitus ei ole mustamaalata yhteisöjä eikä houkutella ketään jättämään yhteisöään. Moni kuitenkin kärsii, koska ei koe voivansa elää sellaista elämää, jota eläisi, jos saisi vapaasti päättää. Jokaisella on teoriassa mahdollisuus valita elämäntapansa ja uskonsa, mutta käytännössä tiiviistä yhteisöstä, johon mahdollisesti kuuluu perhe, suku ja kaikki ystävät, ei ole kovin helppoa lähteä. Lähtijä voi kokea eron jälkeen vapautta, mutta myös paljon tuskaa. On raastavaa nähdä läheisten surevan lähtijän valintaa. On vaikeaa elää tuntematta syyllisyyttä asioista, jotka olivat yhteisössä kiellettyjä. Maailmankatsomuksen rakentaminen uudelleen voi myös olla haastavaa. Lähtijä joutuu etsimään uudelleen identiteettiään. Moni eronnut kokee itsensä ulkopuoliseksi kaikesta, kun ei enää ole osa yhteisöä, muttei voi samastua täysin yhteisön ulkopuolisiin ihmisiin. Toivon, että kirja auttaisi hahmottamaan, kuinka suuri vaikutus tiiviillä yhteisöllä on lähtijän elämään. Toivon myös, että se voisi olla avuksi lähteneelle tai sitä suunnittelevalle.

Jos olet lähtenyt tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä, kirjoita minulle vapaamuotoinen tarinasi lähtemisen jälkeisestä ajasta. Mikä on ollut haastavaa ja mistä olet saanut apua? Kaikki tekstit käsitellään luottamuksellisesti ja nimettöminä. Mitään sellaista ei julkaista, mistä voisi tunnistaa yksittäisen henkilön. Lähetä tarinasi maaliskuun 2018 loppuun mennessä (hiukan voin joustaa huhtikuun puolelle tarvittaessa) osoitteeseen sanja.fal(at)gmail.com. Merkitse tarinaan ikäsi, sukupuolesi ja taustayhteisösi.

Hyvinvointi Mieli Kirjat Syvällistä