Olen kahden lapsen äiti ja ollut yksin kahden lapsen lähihuoltaja jo yli neljä vuotta. Mitä isommiksi lapset kasvavat, sitä haastavammaksi koen ajatuksen uuden ihmisen tulosta heidän elämäänsä. Kuten olen aiemmissa blogiteksteissä maininnut, aluksi ajattelin ilman muuta löytäväni uuden kumppanin pian eron jälkeen. En vain ottanut huomioon sitä, että se ei olekaan niin yksinkertaista kuin voisi ajatella. Toisille tuntuu olevan, mutta minulle ei. Ehkä siksi, etten koe siihen pakottavaa tarvetta enää. Kun lapset olivat pienempiä, esittelin heille melko lyhyen tuntemisen jälkeen elämääni tulleen miehen. En ajatellut mahdollisuutta, etteikö suhde onnistuisi enkä nähnyt ongelmaa, miksi en voisi häntä lapsilleni esitellä. Se tuntui luonnolliselta ja myös lapset olivat innoissaan. Kun suhde ei jatkunutkaan, nousi kynnys kertoa lapsille uusista tapailuista. Pienemmille lapsille tuntui helpommalta kertoa ”äidin kaverista”, mutta nyt lapseni ovat jo siinä iässä, etteivät puheet ”kaverista” enää menisi läpi.

Lapseni asuvat luonani ja käyvät isällään 1-3 kertaa kuussa, joskus useammin ja joskus harvemmin. Tyttäreni on murrosiän kynnyksellä eikä enää haluaisi mennä isälleen, koska kaverit ovat täällä. Pari viimeistä kertaa olen joutunut itkun kanssa hänet sinne lähettämään. Tuntuu älyttömän pahalta pakottaa lapsi lähtemään omasta kodistaan vain sen vuoksi, että minulla olisi omaa aikaa. Totta kai koen tärkeänä myös sen, että suhde isään säilyisi. Tuntuu silti todella kurjalta myös se, ettei minulla käytännössä ole oikein mahdollisuutta tehdä koskaan mitään ”omaa”. Isovanhemmillakin on sairauksia eikä heitä voi enää pyytää apuun ainakaan kovin usein. En voi tytärtäni jättää yksin pitkäksi aikaa kotiin, mutta olisi mukava joskus voida sopia tapaaminen ystävän kanssa pidemmän kaavan mukaan, lähteä livekeikalle tai vaikka jopa käydä treffeillä. Joskus olisi myös ihan luksusta vain olla kotona itsekseen. Voiko/pitääkö 12-vuotias ”pakottaa” lähtemään isälleen, vaikka hän itse ei haluaisi? Aiemmin on aina lähtenyt ihan ilomielin sinne eikä mitään syytä tähän muutokseen murrosiän myllerryksen lisäksi ole.

Koska nyt näyttäisi siltä, että minulla ei enää lapsivapaita ole, on myös uuteen ihmiseen tutustuminen ja tapailu todella hankalaa. Jos välimatkaa olisi vain vähän, voisi tietysti nähdä lenkkeilyn merkeissä tai käydä kahvilla iltaisin vaikka useampana iltana viikossa, mutta jos välimatkaa on paljon, ovat mahdollisuudet tutustua aika vähissä. Lisäksi on huono omatunto, jos treffien vuoksi jättää lapset keskenään viettämään iltaa, vaikka tiedän, että he jo pärjäävät. En voi tuoda uutta ihmistä lasten elämään yhtä helposti kuin heidän ollessaan pienempiä olisin voinut. Haluaisin ensin olla itse varma tunteistani ja toisen osapuolen tunteista. Haluaisin tuntea toisen kunnolla ja tietää, että molemmilla on samansuuntaiset ajatukset suhteen tulevaisuudesta. Kuinka voi tutustua keneenkään, jos ei pysty järjestämään tapaamisia? Kerran kuussa muutaman tunnin tapaaminen jossain kahvilassa ei ihan hirmuisesti mieltä lämmitä. Ymmärrän myös sen, että toisen osapuolen täytyy olla todella kiinnostunut, hyväksyäkseen tämän. Jos tähän kaikkeen lisää sen, että on muutakin elämää ja muitakin ihmissuhteita kuin vain romanttinen suhde jonkun erityisen kanssa. Niinä harvinaisina lapsivapaina haluaisi tietysti joskus myös nähdä ystäviä.

Milloin on oikea aika tutustuttaa uusi ihminen lapsiin? Tilanteeni on nyt sellainen, että oikeastaan ainoa mahdollisuus tutustua uuteen ihmiseen olisi tutustuttaa hänet pian myös lapsiini. Se ei vain tunnu oikealta. Mietin itseäni lapsena ja miltä olisi tuntunut, jos jommalla kummalla vanhemmistani olisi rampannut kumppaniehdokkaita meidän kodissa. Se olisi ollut pelottavaa. Varsinkin murrosiässä, jolloin mieli jo muutenkin myllertää. Jos takana ei olisi epäonnistuneita suhdeyrityksiä ja tutustumisia, jotka eivät johtaneet mihinkään, olisin varmasti luottavaisempi. Minusta on tullut ajan myötä skeptinen, vaikka en haluaisi olla. Pysyvän parisuhteen syntyminen ei enää tunnu helpolta ja itsestäänselvältä asialta. Poikani on avoin ja pitää yleensä kaikista. Hän varmasti olisi innoissaan lähes kenestä vaan miespuolisesta henkilöstä. Hän on joskus kysellyt jopa, voisiko joskus äidille  tulla joku mieskaveri tänne. 😀 Tyttäreni sen sijaan suhtautuu paljon varauksellisemmin ihmisiin. Uskon, että ajan kanssa uusi ihminen perheessämme olisi vain plussaa, mutta minun pitäisi sitä ennen varmistua, että tämä ihminen todellakin on ja pysyy elämässäni. Kuinka sellaisen asian varmistaa, jos ei koskaan pysty tapaamaan ketään? Lapset ovat yksi iso tekijä siinä, että syksyllä päätin olla etsimättä enää aktiivisesti kumppania. Ehkä muutenkin parempi olisi vain antaa elämän kuljettaa eikä yrittää liikaa itse.