Muutamien kuukausien ajan on tuntunut, että takki on hieman tavallista tyhjempi. On paljon asioita, jotka vievät tällä hetkellä energiaa kohtuuttoman paljon. Valmistumisen jälkeinen akateeminen pätkätyöllisyys tai -työttömyys ja siitä johtuvat taloudelliset huolet painavat. Myös tunne siitä, että on aivan hyödytön yhteiskunnalle, vaikka osaamista olisi. Monen tutun mukaan olen tosi hyvä tyyppi, fiksu ja mukava, mutta itsestä ei tunnu monien pettymysten jälkeen enää sille. Lyhyet sijaisuudet ja kirjoitustyöt toki hieman keventävät tunnetta totaalisesta hyödyttömyydestä, mutta kokoaikaisten töiden hakeminen ja ”kiitos, mutta et tullut valituksi”-sähköpostit alkavat väkisin nakertaa itseluottamusta. Ei riitä, että taloudellinen huoli painaa, vaan lisäksi on tunne osattomuudesta. En ole osallinen yhteiskunnassa, kun ei ole töitä. Mihin tahansa menen, siellä puhutaan töistä. Ensimmäinen kysymys on usein, mitä teet työksesi. Ne ketkä tietävät tilanteeni, kyselevät, onko mitään töitä nyt tiedossa. Ahdistaa! Olisi helpompaa yhdellä sanalla sanoa olevansa paikassa x töissä ja tekevänsä siellä työtä x. Voisi tuntea olevansa osallinen. Nyt tunnen olevani lähinnä laiska ja saamaton luuseri, joka ei onnistu korkeasta koulutuksesta huolimatta saamaan kokoaikatyötä. Koska oma fiilis on tämä, huomaan vältteleväni tilanteita, joissa joudun kertomaan tilanteestani. Löydän itseni yhä useammin neljän seinän sisältä kotoa.

Olisi hienoa, jos olisi työkavereita. Opetustoimen keikkatyöläisenä olen aina opettajienhuoneessa ulkopuolinen. ”Vain sijainen”, joka ei tunne ketään eikä tiedä työyhteisöstä mitään. Olisi hienoa käydä lounaalla ruokatunnilla. Olisi hienoa, jos olisi aina arkiaamuisin kiire töihin. Ihan vaan, että voisi tuntea kuuluvansa vastuullisiin aikuisiin, jotka tekevät kovasti työtä toimeentulonsa eteen. Hävettää käydä kaupassa arkena aamupäivisin. Eihän siellä ole kuin eläkeläisiä ja kotiäitejä siihen aikaan. Olisi hienoa valittaa maanantaiden raskautta ja viikonlopun nopeaa ohimenoa. Olisi hienoa hehkuttaa perjantaina viikonlopun alkamista. Olisi hienoa miettiä, mitä tekee kesälomalla. Olisi hienoa, jos voisi hyödyntää potentiaaliaan, persoonallisuuttaan ja koulutustaan. En voi tehdä noin ja siksi tunnen olevani ulkopuolinen.

Olen huomannut muutaman kuukauden aikana muutoksen itsessäni. Otan vähemmän yhteyttä ystäviin enkä käy juuri missään. En enää hae jokaista työpaikkaa, joka vähänkin liippaa omaa alaa, koska ajattelen sen olevan turhaa. Aina sitä paikkaa hakee moni minua kokeneempi ja jolla on näyttöjä osaamisestaan. En osta itselleni kukkia, koska se tuntuu turhalta ylellisyydeltä. Ennen ostin lähes joka perjantai tulppaaneja tai neilikoita vain, koska ne ovat niin kauniita ja tulen niistä iloiseksi. Ihan itseni vuoksi. Enää en osta, koska mietin sen olevan turhaa. Ne kuitenkin lakastuvat muutamassa päivässä tai kissat käyvät niitä nakertelemassa. Ennen liikuin ja ulkoilin enemmän, koska siitä tuli hyvä ja vahva olo. Nykyään nyhjään sohvalla ja vatvon sitä, ettei minulla ole työtä. Mitä enemmän asiaa mielessäni pyörittelen, sitä enemmän se minua ahdistaa ja sitä enemmän lamaannun. Haen vinkkejä LinkedInistä ja tulen aina vain epävarmemmaksi. Tuntuu, että kaikilla muilla vastavalmituneilla on jo valmiiksi kymmenen vuoden työkokemus ja valtavat verkostot. Selaan läpi kaikki työpaikkailmoitukset ja mietin mihin voisin ottaa yhteyttä ja mitä voisin tehdä edistääkseni työllistymistäni. Voisin lähteä siitä, että pitäisin jälleen parempaa huolta itsestäni ja uskoisin itseeni. Ostaisin taas kukkia itselleni ja luottaisin siihen, että minulla on paljon annettavaa jossain tehtävässä ja kaikki mahdollisuudet sen saavuttamiseksi.

P.S. Jos tunnet valtavaa tarvetta palkata ajattelutaitoinen, empaattinen ja sosiaalisesti älykäs teologi, jolla on myös aiempaa kokemusta ja koulutus yrityshallinnon alalta, niin ota yhteyttä! Osaan myös kirjoittaa melko hyvin ja olen muutenkin mukava.