Muutama päivä sitten iltapäivälehdessä oli juttu uskonnolliseen yhteisöön kuuluvasta äidistä, joka halusi kieltää lapseltaan koulun seksuaalikasvatustunnit. Olen kasvanut helluntaiyhteisössä, joten aihe on tuttu ja nostattaa tunteita. Hyvistä tarkoitusperistä huolimatta seksuaalikasvatus uskonnollisissa yhteisöissä tuottaa usein ahdistuneita, syyllisyyden piinaamia ja omaa seksuaalisuuttaan häpeäviä ihmisiä. Uskon vilpittömästi, että tarkoitus ei ole paha, vaan pyrkimyksenä on suojella nuoria liian aikaisilta ja huonoilta kokemuksilta. Seksuaalisuus on herkkä kohta ihmisessä ja säröt sillä alueella voivat vaikuttaa elämään pitkään. Yhteisöissä on halu suojella näiltä säröiltä, mutta keinot siihen ovat vääriä.

Seksuaalisuus on vahva osa ihmistä jo aivan lapsesta saakka. Se on täysin luonnon sanelemaa eikä ihminen voi sitä vastustaa. Ongelmalliseksi asia tulee silloin, kun siitä tehdään kiellettyä. Seksi ennen avioliittoa on syntiä. Esimerkiksi helluntailaisuudessa opetetaan usein, ettei Jumala siunaa avioliittoa, jos pari on harrastanut seksiä jo ennen liiton siunaamista. Siitä seuraa onneton avioliitto. Koska kahden toisiaan rakastavan ihmisen on  vaikeaa ”vastustaa” lipsumista asiassa, avioliitot solmitaan yleensä hyvin lyhyen tuntemisen jälkeen tai todella nuorena. Ei ole harvinaista, että naimisiin mennään heti täysi-ikäiseksi tultua, jos on sattunut löytämään seurustelukumppanin seurakunnan keskuudesta. Harva kykenee niin suureen mielen lujuuteen, että pystyy vastustamaan kiusausta alttarille saakka. Se johtaa syyllisyyteen ja synnintuntoon. Mitä, jos pilasin kaikki mahdollisuudet hyvään avioliittoon, koska olin niin heikko? Seksuaalisuudesta voi olla vaikea nauttia avioliitossakaan, jos siitä on tehty ennen sitä jotain pahaa ja kiellettyä.

Toinen ongelma opetuksessa on, että kumppanin pitäisi ehdottomasti löytyä oman yhteisön keskuudesta. Kaikista tärkein ”ominaisuus” kumppanissa on se, että hän on uskossa. Sillä ei ole väliä, millainen hän on persoonaltaan ja onko minkäänlaista yhteensopivuutta. Kohtaaminen mahdollisen kumppanin kanssa saatetaan kokea Jumalan johdatuksena ja päätöksiä suhteen etenemisestä tehdään nopeassa tahdissa. Moni huomaa vasta avioliiton solmisen jälkeen, ettei arki lähes vieraan ihmisen kanssa olekaan niin ihanaa. Vasta tutustumisen myötä saattaa puolisosta huomata piirteitä, jotka aiheuttavat kitkaa suhteessa. On tietysti myös niitä, jotka onnistuvat avioliitossaan ja ovat onnellisia. He ovat usein niitä, jotka ovat tunteneet toisensa jo pitkään ja ovat onnistuneet löytämään kumppanin omasta seurakunnasta. Koska naisia uskonnollisissa yhteisöissä on aina moninkertaisesti suhteessa miehiin, on tilastollisesti mahdotonta, että jokainen löytäisi puolison oman yhteisön keskuudesta. Pelkkä uskovaisuus ei tietenkään tee kenestäkään sopivaa puolisoa. Kuitenkin monella yhteisöön kuuluvalla on pelko elämän menemisestä pilalle, jos kumppani ei usko samalla tavalla. Yhteisössä opetetaan, että kumppanin pitäisi olla uskossa (=samasta yhteisöstä), joten on ”vaarallista” lähteä suhteeseen ei-uskovan kanssa. Kaikki eivät suhdetta hyväksyisi ja ulkopuolisten taholta tulisi painostusta. Huolenpidon nimissä saatetaan jopa tivata tietoja siitä, elääkö pari ”synnissä” eli onko seksiä harrastetettu. Tämä on erittäin ristiriitaista. Jokainen ihminen kaipaa rakkautta ja jossain kohtaa elämäänsä lähes jokainen haluaa parisuhteen. Jos kumppania ei oman yhteisön piiristä löydy, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yksin tai joutua ulkopuolisen, ja usein myös oman pään sisäisen kritiikin kohteeksi valitsemalla ei-uskovainen puoliso. Moni jää yksin. Yksinäisenä ei ole mitään oikeutta toteuttaa seksuaalisia tarpeitaan. Ei myöskään siinä tapauksessa, että tunnet vetoa samaan sukupuoleen.

Seksuaalikasvatus yhteisöissä on usein olematonta. Jos sitä on, se on varoittelua seksin harrastamisen vaaroista. Seksuaalisuus on paljon muuta kuin vain seksiä. Ihminen on läpeensä seksuaalinen olento eikä sitä pysty kieltämään. Tekemällä siitä kiellettyä, kielletään jotain, mitä on mahdotonta olla ajattelematta. Kuitenkin jo seksuaaliset ajatukset ovat syntiä, jos ei ole avioliitossa. Luonnollisten tarpeiden kieltäminen harvoin johtaa mihinkään hyvään lopputulokseen. Ihminen saadaan tuntemaan syyllisyyttä luonnollisesta asiasta, johon sitten tarjotaan lääkkeeksi Jumalan armoa. Jos on kasvanut siihen ajatukseen, että seksi on syntistä ja pahaa, on vaikea päästä siitä ajatuksesta edes avioliitossa. On vaikea nauttia jostain, joka on mielessä kasvanut kielletyksi. Varsinkaan, jos kuvittelee olevansa ainoa, joka ei kyennyt odottamaan alttarille asti. Tosiasiassa aika harva siihen kykenee, mutta ei asiasta julkisesti puhuta. Eikä tietysti pidäkään puhua henkilökohtaisesta asiasta, jonka ei pitäisi olla kenenkään muun kuin parin välinen. Kuitenkin (harha)kuvitelma siitä, että kaikki muut ovat niin paljon parempia uskovia ja pystyvät vastustamaan kiusausta, ajaa monen nuoren pahaan syyllisyydentuntoon.

Inhimillisyyttä toivoisi yhteisöjen seksuaalikasvatukseen syyllistämisen ja pelottelun sijaan. Terve seksuaalisuus, omien rajojen oppiminen ja itsensä kunnioittaminen ovat nuoren kasvun kannalta tärkeitä asioita. Kieltämisen sijaan pitäisi opettaa itsensä ja toisen kunnioittamista. Seksuaalisuus pitäisi hyväksyä luonnollisena asiana, jonka toteuttamisen kanssa ei ole hyvä kiirehtiä, mutta jota ei tarvitse myöskään pidätellä. Kaikista älyttömin ajatus on kieltää seksuaaliopetus nuorelta. Ei nuoret elä tyhjiössä ja puhetta seksistä kuulee kaikkialla. Toisilta nuorilta kuultu puhe ei aina ole hyvästä eikä varsinkaan siinä tapauksessa, ettei oikeaa tietoa aiheesta ole saatavilla. Ei nuori lakkaa olemasta seksuaalinen olento sillä, että asian kieltää tai siitä ei puhu. Seksuaalisuus on meissä jokaisessa eikä sitä voi sammuttaa siksi aikaa, että sen sitten jossain vaiheessa voisi napista laittaa uudelleen päälle.