Tiedän kiinnittäväni keskimääräistä enemmän huomiota ihmisten käyttäytymiseen. Viime aikoina tajuntaani on porautunut muutamia varsin hassuja arkipäivän tilanteita, joissa ei ole mitään järkeä. Yleensä niihin tulee suhtauduttua neutraalisti tai lähinnä huvittuneesti, mutta jotkut aiheuttavat vähintään lievää ärtymystä. Tässä muutamia tilanteita, joita on jatkossa vaikea sivuuttaa kiinnittämättä niihin erityistä huomiota.

Tyttärelleen lässyttävät karskit miehet. Olen tämän huomioinut jo aiemmin, mutta eilen olimme lasten kanssa sisäliikuntapuistossa ja siellä tämä ilmiö toistui useita kertoja. Ulospäin täysin normaalilta vaikuttava mies alkaa yllättäen kimittää ja leperrellä puhuessaan tyttärelleen. Enkä tarkoita nyt mitään vauvaikäistä lasta vaan isoja lapsia. Jopa kouluikäisiä. Ymmärrän, että vauvoille lässytetään ja kujerrellaan, mutta että sellaiselle lapselle, joka jo ymmärtää normaalia puhetta! Mitään tieteellistä pohjaa tällä väitteellä ei ole, mutta oman kokemuksen perusteella tämä tapahtuu nimenomaan vain tytöille puhuttaessa. Harva isä pojalleen puhuessa alkaa puhua oktaavia korkeammalta ja leperrellä hassulla tavalla. Miksi miehet tekevät näin? Täysin järjetöntä. Myös itse asiassa tosi ärsyttävää. Isät, puhukaa tyttärillenne normaalilla äänellä! Hän kestää sen.

Vastaantuleville lapsille ja koirille hymyileminen. Kaikista pahinta tässä järjettömyydessä on se, että syyllistyn siihen itse. Olin ystäväni ja hänen koiransa kanssa lenkillä ja melkein jokainen vastaantulija katsoi koiraan ja hymyili. Aloin miettiä tuota hassua ilmiötä ja tajusin tekeväni niin itsekin. Hymyilen myös vastaantuleville lapsille. Sen voi vielä jotenkin selittää. Haluan hymyllä ilmeisesti osoittaa, että täältä tulee ihan kiva täti, jota ei tarvitse pelätä. Mutta entä koirien kohdalla? Minä ainakin hymyilen nimenomaan koiralle, enkä omistajalle. Kevyt katsekontakti koiraan ja pieni, vieno hymy. Ei mitään järkeä, mutta se vain tapahtuu. Epäilen suuresti, että koira ei millään tavoin rekisteröi kasvojeni mikroilmeitä kohdatessamme lenkkipolulla. Jos taas hymyilisin oikein näkyvästi siten, että hampaat näkyisivät, niin saattaisi Musti ajatella minun irvistelevän hänelle. Jos taas pieni hymyni on tarkoitettu omistajalle merkiksi, että pidän hänen koirastaan enkä esimerkiksi pelkää sitä, niin miksi sitten katson koiraa silmiin hymyillessäni. Täysin järjetöntä.

Nettideittipalstojen ”Mitä kuuluu?”-aloitukset. En ole ihan hetkeen nettideittipalstoilla pyörinyt, mutta silloin, kun siellä aktiivinen olin, niin päivittäin sain useita: ”Mitä kuuluu?” tai ”Mitäs sun maanantaihin/tiistaihin/keskiviikkoon jne. kuuluu?” Mitä tuohon voi vastata? ”Hyvää, entä itsellesi?” ”Hyvää”. Tämän jälkeen kumpikaan ei keksi, mitä pitäisi sanoa. Kun noita aloituksia saa useita päivässä, niin ei kertakaikkiaan jaksa aikaansa kuluttaa niihin. Oma lukunsa on myös kopioidut aloitusviestit, joista näkee kilometrien päähän, että sama viesti on kopioitu kaikille 100 kilometrin säteellä asuville naisille siinä toivossa, että edes joku vastaa. Ei näin. Minusta on kiva tietää, että viestin lähettäjä on ihan oikeasti kiinnostunut tutustumaan juuri minuun eikä ihan keneen tahansa, joka sattuu olemaan suostuvainen. Niinpä olisi hyvä osoittaa se kiinnostus heti siinä ekassa viestissä. Kiinnostuksen osoittamisella en tarkoita ”sulla on kivat tissit”-tyyppistä kiinnostusta. Nettipalstoilla roikkuville tiedoksi, tuo on täysin järjetöntä toimintaa.

Jokaisen vaatteen hypistely kaupassa ilman aikomusta ostaa. Päädyin alennusmyynteihin. Poikani kysyi, miksi vaatteita pitää ohimennen koskea. En oikeastaan tiedä vastausta. Ymmärrän, jos aikomuksena on ostaa vaate, niin silloin kankaan laadun tarkkailu hypistelemällä on välttämätöntä. Mutta suurinta osaa kaupan valikoimasta en edes harkitse ostavani. Enkä kosketa niitä katsoakseni tarkemmin. Hiplailen vain ihan muuten. Enkä ole ainoa nainen, joka näin tekee. Miehistä en tiedä. Vaatteiden hipsuttelu kaupassa ilman ostoaikomusta on aika järjetöntä touhua.

Selfieiden ja voimalauseiden jakaminen somessa. ”If it doesn´t open…it´s not your door.”, ”Stop looking for happiness in the same place you lost it.” Täytyy myöntää, että jotkut voimalauseet ovat ihan kannustavia, mutta miksi niistä pitää kertoa muille? Voimalauseen jakaminen somessa tarkoittaa, että ”tämä lause oli hyvä ja se kosketti minua ja nyt haluan kertoa sen teille”. Selfieiden ottaminen muuhun kuin profiilikuvatarkoitukseen on myös aika hassua. ”Tässä oon mä, näettekö, tältä mä näytän tänään eli oikeastaan ihan samalta kuin eilen ja edellispäivänä ja ilmekin on tismalleen sama, mut hei mä oon tässä”. Voi tietysti kertoa, että ”tässä mä oon lenkillä, kun ette muuten uskoisi kuitenkaan, että lenkkeilen” tai ”tässä mä oon salilla ja nöyryytän rautaa, kunhan olen ottanut nämä kuvat” tai ”tässä mä oon lähdössä juhliin, koska mulla on elämä” tai ”tässä mä oon mun kavereiden kanssa, koska mulla on kavereita ja teidän on hyvä se tietää”. Ei sillä, otan joskus itsekin näitä kyseisiä kuvia, enkä tiedä miksi. Eihän niissä ole oikeastaan mitään järkeä. Omakuvien jakaminen somessa on tavallaan ihan sama kuin 20 vuotta sitten olisi teettänyt itsestään kymmenittäin kuvia ja esittelisi niitä aina jokaiselle tapaamalleen ihmiselle. Ja sehän olisi todella pöljää toimintaa.

Konsulentin esittelyn perusteella ostaminen. Kaupassa on jonkin tuotteen konsulentti tarjoamassa maistiaisia ja kertomassa, että nyt kyseisen tuotteen voi ostaa todella edulliseen hintaan, joka todellisuudessa on täysin sama tai ehkä 5 senttiä halvempi kuin se muuten olisi. Et kehtaa olla ostamatta, kun olet kerran maistellut hänen tarjoamiaan herkkuja. Kotona ihmettelet, mitä teet kahdella paketilla tex mex-härkistä tai kookosvanukkaalla, joka ei edes oikeastaan ollut kovin hyvää. On todella vaikeaa vain hymyillä konsulentille ja kiittää maistiaisesta. Varsinkaan, jos siihen ympärille ei tule muita asiakkaita. Muut asiakkaat voivat pelastaa tilanteen ja pääset liukenemaan paikalta ikään kuin vaivihkaa ostamatta. On tietysti eri asia, jos olet aikonut ostaa kookosvanukasta muutenkin, mutta luultavimmin ostat tuotteen ihan vain kohteliaisuuttasi. Voi myös käydä niin, että et vastaa konsulentin iloiseen tervehdykseen ja pyyntöön tulla maistamaan. Ikään kuin et olisi kuullut koko tervehdystä. Kävelet vain vaivautuneena mahdollisimman pikaisesti ohi ja jätät ostamatta suunnitellun jauhelihan, koska se olisi ollut juuri siinä konsulentin kohdalla ja olisi ollut kiusallista pysähtyä hänen kohdalleen. Mieleen ei tule, että voisi katsoa häntä ja sanoa esimerkiksi ”ei kiitos”.

Onko sinulla kokemuksia järjettömistä toimintatavoista, joita itse toteutat tai huomaat muiden toteuttavan?