Hei kuule, mulla on pakettiauto, voin tulla hakemaan ne tavarat! Apua, joku lähtee ajamaan pitkän matkan ihan vain minua auttaakseen! Kauhea vaiva, enkä pysty mitenkään korvaamaan sitä. Kuinka monelle on tuttua avun vastaanottamisen vaikeus? Mielellään autetaan muita ja tarjotaan apua muille, mutta itse ei koskaan pyydetä apua tai torjutaan avuntarjous. Minä pärjään ihan itse!

Olen todella kova pärjääjä. Viimeiseen saakka sinnittelen itsekseni ja yritän ratkaista ongelmat yksin. Usein tämä johtaa koomisiin tilanteisiin. Esimerkiksi kattoon upotettujen lamppujen vaihto-operaatio on tähän saakka sujunut siten, että olen virittänyt keittiöjakkaran päälle paksuimman mahdollisen kirjan, joka kodistani on löytynyt. Sen jälkeen nousen jakkaran ja kirjan päälle varpailleni käyttääkseni koko 158 senttiä pitkän varteni ylettääkseni kattoon. Koska en vielä tämän viritelmän jälkeenkään meinaa kovin hyvin ylettää, tarvitaan operaatioon vielä veitsi. Kuulostaa vaaralliselta. Mutta apua en p*****e sentään pyydä! Tai kun olen hakenut polttopuita pienen pienellä autollani siten, että auto on kattoa myöden täynnä halkoja. Myös etupenkillä. Kerran puiden hakureissulla sattui matkan varrella olemaan poliisit pitämässä nopeusratsiaa. Mietin jo hetken, kuinka ihmeessä selitän sen, että pieni kotteroni on ahdettu täyteen polttopuita. Jos jotain pystyin puolustuksekseni sanoa, niin puut sentään olivat turvavöillä kiinni! Muuten turvavyöhälyttimet olisivat piipanneet koko matkan. Poliisit eivät pysäyttäneet minua. Saattoivat toki hieman hieraista silmiään ohi ajaessani.

Monesti olen melkein itkua vääntäen yrittänyt selvitä ihan itse. Ystävät ovat jopa moittineet asiasta ja vannottaneet, että ensi kerralla sitten pyydät! Mutta kuinka se onkaan vaikeaa? En halua olla vaivaksi muille. Miksi kukaan nyt haluaisi käyttää kallisarvoista aikaansa siihen, että tulisi avuksi? Samaan aikaan olen kuitenkin itse aina oikopäätä auttamassa muita, koska se on mukavaa. On kiva olla avuksi ja siitä tulee itselle hyvä mieli. Jostain kumman syystä en voi silti uskoa, että joku haluaisi tehdä minulle palveluksen ihan vaan auttamisen ilosta. Kyse on sisäisestä ydinuskomuksesta, ettei ole avun saamisen arvoinen eikä ansaitse tulla autetuksi. Avun pyytäminen ja tarjotun avun vastaanottaminen ovat vuorovaikutustaitoja. Näitä taitoja oppii vain harjoittelemalla.

Mitä tapahtui, kun otin tarjotun avun vastaan? Vaikka teki mieli sanoa, että en tarvitse apua, niin päätin hyväksyä avunantotarjouksen. Koska fakta oli se, että olin pulassa, josta en omin avuin olisi selvinnyt. Minulla oli iso, hajonnut kaappi purettuna jo useamman kuukauden, mutta en saanut sitä hävitettyä, koska en saanut osia mahtumaan autooni. Tietenkään en ollut pyytänyt ketään isomman auton omistajaa apuun sen siirrossa. Olin vain lykännyt asian hoitamista, ikään kuin se kaapin rotisko katoaisi huoneesta, kun sitä ei ajattele. Otin avun vastaan ja nyt asia on hoidettu! Minulla on hyvä mieli ja avun antajalla on hyvä mieli. Lisäksi tästä kuuli muutama muu yhteinen ystävä ja heilläkin on hyvä mieli! Pieni (tässä tapauksessa mielestäni aika suuri) ele voi levittää hyvää mieltä monelle. Koska olen kiitollinen saamastani avusta, haluan laittaa hyvän kiertoon ja auttaa jotain toista, joka tarvisee apua. En sen vuoksi, että olisin kiitollisuudenvelassa, vaan koska haluan jakaa hyvää mieltä, jonka sain. Mitäpä, jos ensi kerralla pyydät rohkeasti apua, kun tuntuu, ettet selviä jostain tilanteesta yksin? Tai kun joku tarjoutuu auttamaan, niin ottaisit avun vastaan sen sijaan, että sanoisit pärjääväsi itse? Aina ei tarvitse pärjätä.